Reissu numeroina

Neljän kuukauden aikana..

..vierailin viidessä eri valtiossa.
..yövyin 49:ssä eri paikassa.
..käytin rahaa noin 3800 euroa.
..matkustin noin 27000 kilometriä.
..vietin reilusti yli 300 tuntia erilaisissa kulkuvälineissä.
..sain passiini 18 leimaa ja 5 viisumia.
..otin 2425 valokuvaa.

Viimeisiä viedään

Sanotaan, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja Ko Changin kohdalla tämä tuntui pitävän erittäin hyvin paikkansa. Päätin lähteä kohti Bangkokia päivän varoajalla jo 2. päivän iltana, sillä lentoni Hong Kongiin lähtisi 5. päivän aamuna. Kuulin kuitenkin, että kaikki Ranongista Bangkokiin menevät bussit ovat loppuunmyytyjä viidennen päivän iltaan saakka. Puhelinsoitto asemalle varmisti asian. Vaihtoehtoja pohtiessamme löytyi ratkaisu yllättävältä taholta. Noin puolet venekyydeistä mantereelle uuden vuoden päivänä olivat darraisten venekuskien takia peruuntuneet ja osa myöhässä, joten saarelle jäi porukkaa jumiin. Eräs thaimaalaisporukka joutui yöpymään ravintolan lattioilla, koska bungalowit olivat täynnä. Jotain ihmeen kautta paikan omistaja alko tarjoomaan miulle jotain tän kyseisen porukan bussilippua Bangkokiin. Heillä oli kuulemma ylimääräisiä lippuja aamulla kymmeneltä lähtevään bussiin.

Näkymät Ko Changin bungalowista.

Aamulla kamat kasaan ja odottelemaan kello kahdeksan venettä Ranongiin. Paatit lähtevät Long Beachilta ja pysähtyvät tässä rannassa ennen matkaa mantereelle. Aamun ensimmäinen vene posotteli suoraan ohitse vilkuttaen iloisesti. Se oli siis täynnä. Niinpä jäimme odottelemaan seuraavaa, joka tulisi noin yhdentoista aikaan. Tässä vaiheessa bussilippu ei ollutkaan enään kello kymmenen lähtevään bussiin. No arvaatte varmaan? Juu, täynnä oli seuraavakin vene. Kippareiden uudenvuodenvietolla oli siis kauaskantoisia vaikutuksia. Päivän viimeinen kello kahden paatti kuitenkin pelasti tilanteen ja mahduimme änkemällä kyytiin.

Parin tunnin venematka oli kosteeta kyytiä, koska jouduttiin istumaan paatin keulassa. Ranongin rannassa lähdin porukan mukana jonnekin, en tiennyt minne. Jäimme lähelle satamaa ilmeisesti jonkun kotiin odottelemaan, kun muutama tyyppi lähti mopolla hakemaan autoa. Noin puolen tunnin kuluttua auto saapui ja survoimme kuusi matkustajaa pieneen Toyotaan. Ajelimme bussi-asemalle ja jännitys lipusta alkoi kasvaa. Kysyin matkalla, että ovatko he kaikki menossa Bangkokiin vai vain osa ja mukava sälli vaan nyökytteli, että kaikki. Asemalle päästyämme etsimmekin lippuluukun ja hetken kuluttua miulle lyötiin kouraan lippu sieltä tiskiltä ja selvis, ettei täst porukast kukaa oo mihikää Bangkokiin menossa! Kielimuuri, you know.

Islannissa ne ovat geysireitä, Japanssa onseneita ja Thaimaassa waliwambateja.

No, aikaa bussin lähtöön oli muutama tunti, joten lähdimme porukalla syömään. Joku mereneläviä tarjoava rafla löytyi ja ruoatkin tarjottiin nälkäiselle länkkärille. Lähistöltä löytyi myös Ranongin aika lailla ainoa nähtävyys, eli kuumat lähteet. Meno oli kuin Islannissa ja Japanissa konsanaan. Kuumimmissa lähteissä porukka paistoi jotain viiriäisen munia, hieman viileämmissä pääsi huljuttelemaan jalkoja. Lisäksi paikalta löytyi kaikkien lämmönystäville katettu alue, joka oli parkkiruutujen omaisesti jaettu 1x2m ruutuihin, joissa sai käydä nukkumassa. Lattia oli luonnollisesti lämmitetty lähteiden vedellä, joten paljain jaloin kävelykin oli hieman liian kuumaa. Ei oikein sopinut illan +26 ilman lämpötilaan. Paikallisia oli kuitenkin pötköllään lattian täydeltä.

Uudet tuttavani testaavat kuumaa lattiaa. Toinen vasemmalta kysy ruokailun yhteydessä, et onks Suomessa pingviineitä.

Kasin aikoihin hilpaisimme takaisin bussiasemalle ja matka kohti Bangkokia alkoi. Meikäläisen tuurilla miulle osu takapenkki, jonka kallistusmekanismi oli sökönä, joten yö meni sitten sujuvasti pystyssä istuskellessa. Viiden aikaan saavuin Bangkokiin ja otin pari lisätuntia unta bussiaseman lattialla. Loppuaika sujuikin peukaloita pyöritellessä ja aikaa tappaessa. Onneksi törmäsin vielä Jenniin, joka oli lentelemässä suoraan Bangkokista kohti Helsinkiä. Olin yhden yön Bangkokissa ja seuraavan yön vietin lentokentän mukavilla istumiseen muotoilluilla penkeillä, koska lentoni lähti kuuden aikaan aamulla. Myös Hong Kongissa kahden päivän suunnitelma oli lähinnä tappaa aikaa ja hakea viimeiset ostokset. Ajan tappamiseen tuli helpotusta, kun OB:n työporukka oli viettämässä Sinin synttäreitä. Ilta sujui mukavasti neljän kuukauden takaisten tuttavien kanssa. Seuraavana iltana otin hyvissä ajoin suunnan lentokentälle ja odottelin puolen yön aikaan lähtevää lentoani.

Tässä vaiheessa alkoi oikeasti tuntua, että kohta ollaan Suomessa. Reissun mitoitus tuntui täydelliseltä. Neljä kuukautta salli riittävän rauhallisen etenemistahdin ja irtautumisen arjesta. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, ettei haluaisi takaisin Suomeen. Viimeisimmät uutiset paukkupakkasista ja lumihangista vain lisäsi halua palata kotiin. Toki hommaan oli jo viimeisen kuukauden verran pikkuhiljaa asennoitunut ja etenkin koulun penkki, niin hassulta kun se kuulostaakin, houkutteli ja teki palaamisen miellyttäväksi. Suuntaavat opinnot alkavat. Suomi kutsuu!

"Seuraavana Tikkurila, nästan Dickursby"

Nemoa etsimässä

Sametin jälkeen alkoi joulu lähtestymään uhkaavasti, joten matka jatkui kohti Krabia ja luokkakaveria Jenniä, joka on suorittamassa työharjoitteluaan Ao Nangilla snorklausoppaana sukellusfirmassa. Aamulla paatti Rayongiin, sieltä bussilla iltapäivällä Bangkokiin. Tekstiviestittelyä Janin kanssa, joka ei vieläkään viihtynyt Pattayalla ja aivan järjettömällä kiireellä kohti bussiasemaa. Kysyin taksikuskilta, että ehtiikö puolessa tunnissa asemalle ja hän epäili vahvasti. Lupasin matkalla maksaa hieman ekstraa kyydistä, jos ehdin ja sälli painoi tallan pohjaan sanoja "faster", "go", "move" ja "speed" toistellen. Kaarsimme bussiaseman pihaan minuuttia vaille, tipit kouraan ja juoksujalkaa ovelle, jossa Jani odotteli rauhallisena ja kerto, että löyty sieltä myöhempikin bussi. Yö vietettiin siis välillä Bangkok - Krabi ja olimme perillä Ao Nangissa jo ennen yhdeksää. Joulun odottelu sujui rauhallisissa merkeissä tutustuen Ao Nangin eri rantoihin, koska itse kaupungissa ei kyllä tapahdu mitään.

Railaylla riitti kiivettävää ja kiipeilijöitä. Oisko tääl sopivat maisemat työharkkaan?

Jouluaattona oli Jennin työporukka varannut pöydän eräästä suomalaisomisteisesta ravintolasta, ja jouluruokaa tarjosi kunnon väki. Laskimme lautaselta kymmenen eri ruokalajia aina kinkusta ja rosollista lohen kautta luumujälkkäriin. Suomenkieliset joululaulut lisäsivät ennestään kovin vähäistä joulutunnelmaa.

"Jouluruokaa tarjoo kunnon väki.."

Joulun jälkeen Janilla koitti lähdön aika ja Jenni sai miut puhuttua mukaan Open Water Diver -sukelluskurssille, joten jäin vielä Ao Nangiin. Kolmen päivän kurssin aikana opeteltiin teoriaa sukeltamisesta ja käytiin yhteensä neljällä sukelluksella. Oma kokemuspohjani lajista pohjautui elokuviin, joten oppimäärä oli valtava. Ei se ookaa iha semmoi, et heitetää kamat niskaan, painutaan pinnan alle ja tullaan sit pois ko ei enää huvita. Pitää laskea syvyyksiä, sukellusten kestoja, paineita pullossa, typpiaikoja ja ties mitä. Tosin sukelluskelloillahan ne nykyään suoritetaan, mutta tietysti kurssilla opetellaan myös se ruutupaperi-vaihtoehto. Kokemuksena kurssi oli erittäin valaiseva ja mielenkiintoinen. OWD -kurssin jälkeen saa sukeltaa 18 metrin syvyyteen. Ennen pulikointia asetin tavoitteeks löytää Nemon ja kyllähä sieltä semmonenki löyty. Ja Dory ja Gill kans! Suosittelen lämpimästi.

Raya Diversin veneellä riitti väkeä joulun pyhinä.

Dyykkailujen jälkeen alkoi uudenvuoden suunnittelu ja päätin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan vaihtamaan vuotta. Melkein jo lähdin Krabilta etelän saaria kohti, mutta tulin järkiini ja suuntasin "oikeaan suuntaan" eli pohjoiseen. Lokaatioksi valikoitui Ko Changin saari, josta kuulin ensimmäisen kerran reissun päällä joltain sälliltä. Samannimisiä saaria on Thaimaassa kaksi, ja tämä oli niistä se länsirannikolla sijaitseva, monen mielestä parempi saari. Bussi Ranongiin ja sieltä veneellä 1½h itse saarelle. Ostin tiketin paattiin suoraan guesthousesta jossa yövyin ja he varasivat vielä saareltakin ensimmäiseksi yöksi bungalowin. Tää oli eka kerta reissulla, kun varasin jotain etukäteen ja odotukset eivät olleet kovin korkealla. Mutta toisin kävi.

Saarella on yksi pääranta, Long Beach, jossa suurin osa majoituksentarjoajista sijaitsee. Oma bungalowini löytyi kuitenkin noin neljän kilometrin päästä Long Beachilta pohjoiseen, jossa oli yksi pulju bungaloweineen. Oma kallioiden ympäröimä pieni hiekkaranta ja ehkä noin kymmenkunta ympäristöön ripoteltua bungalowia takasi juuri sen rauhan ja eristäytymisen, jota olin lähtenyt viimeisiksi päiviksi hakemaan. Paikan omistaja perheineen kutsui kaikki viisi paikalla ollutta vierasta yhteiseen uudenvuoden viettoon muiden lähtiessä kohti oikeita bileitä Long Beachille. Söimme thaimaalais-saksalais-sveitsiläis-itävaltalais-suomalaisella porukalla huikean illallisen ja jatkoimme iltaa pikkutunneille saakka. Puolen yön aikaan ei kuulunut rakettien pauketta, vaan lähetimme taivaalle perinteisiä kynttilälyhtyjä. Sveitsiläismies kertoi käyneensä Suomessa interraililla vuonna 1983 ja kertoi inhonneensa Oulua, koska siellä haisi jonkun rengastehtaan päästöt. En osannut juurikaan ottaa kantaa aiheeseen.

Kantapääkikka - Osa 3

Älä kokeile Ko Sametilla Barneyn haastetta syödä 20" pizza tunnissa, jolloin pizzan saa ilmaiseksi. Tulee kalliiksi. Kahden siivun jälkeen olin täynnä, buffet-tyyppisessä mestassa olisin ehkä syönyt kolmannen, neljännen jälkeen vatsalaukku alkoi reagoimaan ja viidennen jälkeen tuli stoppi ja järkyttävän huono olo. Aikaa tosin kului vain 30 minuuttia, mutta seuraavan kerran söinkin sitten seuraavana iltana. Samaa voisi kai simuloida Suomessa syömällä kotipizzan pannuperhepizzan, onks semmosia?

Limupullo on muuten 1,25 litranen.

Samettia..

Pattayan hirvityksien jälkeen oli vuorossa ensimmäinen saari Thaimaassa ja valinta osui Ko Sametiin. Pattayalta bussilla Rayongiin ja sieltä paatilla valkeita hiekkarantoja kohti. Rannassa oli vastaanottokomitea, joka keräsi kaikilta saareen astuvilta 200 bahtin "kansallispuistomaksun", koska saari on virallisesti kansallispuistoaluetta. Lupaukset pehmeästä hiekasta ja sinisestä merestä osuivat kohdalleen, mutta jonkun verran oli myös turisteja paikalla. Saaren tarjonta rajoittui aktiviteettien osalta rantatuolissa makaamiseen, kirjojen lukemiseen ja fruit shakejen imeskelyyn. Yö bungalowissa kustansi 1,5e per nokka, joten viihdyimme saarella neljä yötä.

Rantahiekkaa olisi voinut pussittaa ja myydä Suomessa perunajauhona.


Joulukortti-kuvatkin napsittiin pari päivää ennen aattoa, jotta saatiin tuttavat kateellisiksi.

Pattaya K-18

Varoituksen sana: Nyt tulee rumaa tekstiä. Herkimmät lukijat ja perheen pienimmät voivat suosiolla skipata seuraavan pätkän.

"Panoloma Pattayalla", T-paitaprintti lentokoneessa "Kohta saadaan p*llua!" sekä Kari ja Karvattomien herkkä kappale "Pannaas mennen Pattayalle". Siinä oli ennakokäsitykseni tästä mystisestä lomakohteesta Thaimaan rannikolla. Kuinka oikeaan nämä tulkinnat osuivatkaan!

Kahdella luokkakaverillani Villellä ja Janilla (nimiä ei muutettu) ja parilla heidän kaverillaan oli vuokrattuna kämppä Pattayalta joulukuun ajaksi. Kuulin sällien matkasuunnitelmista pari päivää ennen lähtöäni ja sovimme, että jos aikataulut natsaa, niin tulen morjestamaan. Matkaa Bangkokista Pattayalle on bussilla vajaan parin tunnin verran ja suunta oli sopiva tulevia seikkailuja ajatellen, joten päätimme Katin kanssa tehdä visiitin tähän itärannikon helmeen. Ukot olivat olleet pelipaikoilla jo pari viikkoa, joista ensimmäinen oli riittänyt. Toisen he viettivät Laosissa ja nyt he olivat lähdössä lentelemään Kuala Lumpuriin ja Saigoniin. Näimme heitä siis vain vilaukselta Pattayalla ja saimme jäädä yöpymään heidän lukaaliinsa (Kiitos vielä kerran!).

Ensimmäisen päivän aikana piipahdimme asunnon uima-altaalla ja kävimme syömässä kaupungin keskustassa. Tähän saakka kaupunki vaikutti suht normaalilta turistikohteelta, suomalaisine mainosteksteineen tietenkin. Ilta toi kuitenkin dramaattisen muutoksen katukuvaan. Illan hämärtyessä jokaisen baarin punaiset värivalot syttyivät ja baarihenkilökunnan vaatteet vähenivät. Vaikka olimme liikkeellä Katin kanssa, ei pariskunta-lookki vähentänyt kutsuhuutoja. Baarien tiskeillä istui d-paitoihin pukeutuneita länkkärimiehiä, jotka kilpailivat kuppikoossa tasaväkisesti ympäröivien baarineitosten kanssa. Varakkaimmilla herroilla istui kaksi täysi-ikäisyyden rajaa hipovaa tyttöä sylissään. Meininki oli kuvottavaa!

Ylläkuvattu maisema sijaitsi siis kaupungin pääkadulla. Sen lisäksi kaupungista löytyy kyseiselle työmuodolle pyhitetty kadunpätkä, joka oli turistikarttoihin merkitty "Walking streetinä". Siellä homma lisääntyi toiseen potenssiin. Baaria toisen perään ja katu täynnä käsiksi käyviä "myyjiä", jotka tarjosivat palvelujaan. Kävelykadun alkupäässä oli parkissa turistipoliisiauto, joka tuntui lähinnä vitsiltä. Samat myyjät nojailivat autoon, eikä poliiseja tuntunut kiinnostavan pätkääkään. Homma toimii kuulemma siten, että jos joku kadulla elantoaan tienaava onnistuu myymään turistille jotain laitonta poltettavaa, käy myyjä vinkkaamassa kytille ja he tienaavat tuplahillot turistin maksellessa "sakkoja".

Kaupungissa on kaksi hiekkarantaa. Pääranta on niin saastainen, että pelkästä vedessä kahlaamisesta voi saada jotain tartuntoja. Etelämpänä oleva ranta soveltuu uintiin, mutta metrin levyinen hiekkakaistale rantatuolien ja meren välissä ei houkuttele. Alueelle on toki pykätty kaikenlaista turistihoukutinta; on benji-hyppyä, mikroautoilua, eläintarhaa, paint-ballia ja kaikenlaista vesiaktiviteettia, mutta nämä tuntuvat vain hätäensiavulta. Todellista meininkiä kuvaavat paremmin Cockswell ja Shagfest -nimiset yökerhot, sekä Soi BJ -niminen katu. Kaupungin historiasta löytyy myös mielenkiintoinen yksityiskohta kaiken pahan alusta ja juuresta. Syy on tietenkin Vietnamin sota ja lomailevat jenkkisotilaat, jotka ovat aikanaan kantaneet taalansa kekoon.

Vaikka ennakokäsitykseni Pattayasta osui aika oikeaan, tuli yllätyksenä homman avoimuus. Samaa touhuahan on harrastettu iät ja ajat joka puolella maailmaa, mutta täällä mitään ei jätetä mielikuvituksen varaan. Pääkadulla, kävelykadusta puhumattakaan, kävellessä ei voi välttyä pakarantarjoajilta, joita on satoja, ellei tuhansia ja kaikki tapahtuu täysin avoimesti. Sääliksi kävi niitä lomalaisia, jotka olivat perheen pienimpien kanssa eksyneet kävelykadulle ja yrittivät edes jotenkin suojella itseään tulevalta kysymystulvalta.

Jos mie joskus eksyn Pattayalle vapaaehtosesti ja joku näkee, ni saa ampua.

Älkää ikinä menkö Pattayalle perhelomalle!
Älkää ikinä menkö Pattayalle lomalle!
Älkää ikinä menkö Pattayalle!

Thaimaahan, ei Thaimaaseen

Vihdoin ja viimein torstai-iltapäivänä hyppäsin rajan yli vievään bussiin neljän Vientianessa vietetyn yön jälkeen. Homma sujui mutkattomasti, passin leimailut rajoilla ja pian saavuimme Nong Khaihin. Suuntasin suoraan juna-asemalle ja ostin lipun yöjunaan. Sänkypaikkoja oli jäljellä vain ilmastoiduissa vaunuissa, joten hinta oli hieman suolainen. Penkit eivät kuitenkaan houkutelleet. Laitoin viestiä Katille ja sovimme tapaamispaikan Bangkokista aamulla. Jälleen yökulkuneuvon aikataulu oli reissaajan kannalta tyhmin mahdollinen: Lähtö kuudelta, perillä kuudelta. Kai sillä palvellaan enemmän töihin kulkevia paikallisia, mutta miulle sopis paremmin lähtö kympiltä ja perillä kympiltä -tahti.

Perjantai-aamuna löysin Katin Khao San Roadin kulmalta, niin kuin olimme sopineet. Kyseinen kadunpätkä on Bangkokin travellerikeskittymän ydin. Aamulla seitsemän aikaan meno oli kuin millä tahansa kadulla, mutta siihen oli kuulemma tulossa muutosta päivän mittaan. Talsimme hotellille jatkamaan unia ja päätimme jättää kaupunkiin tutustumisen myöhemmälle.

Suurkaupungit eivät tällä reissulla ole oikein sytyttäneet ja sama meno jatkui nytkin. Niinpä jatkosuunnitelmat tehtiin pikaisesti ja kahden yön jälkeen vaihdettaisiin maisemaa. Perjantain pyörimme jalkapelillä Banglamphun aluetta ja ihmettelimme edelleen jatkuvia kuninkaan synttärikemuja. Paikalliset pukeutuivat vaaleanpunaisiin paitoihin, koska se symboloi kunnioitusta kuningasta kohtaan. Paitoja oli tarjolla edulliseen parin euron hintaan, mutta jäi vielä ostamatta. Pyörähdimme myös läheisellä iltatorilla, jossa oli myynnissä kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kännyköitä, vaatteita, kenkiä, työkaluja, ruokaa, soittimia, käsitöitä, maalauksia, juomaa. Nyrkin kokoiset kaninpoikaset olisivat irronneet noin kolmella eurolla kipale.

Lauantaina kävimme katsastamassa shoppailijan unelmia, eli Bangkokin tavarataloja. Oli aikamoista Amerikan meininkiä! Tavarataloja on pienellä alueella useampia ja ehdimme noin kahdeksan tunnin urakoinnin aikana kiertää niistä kaksi. Kerroksia ja kauppoja on yhdessä pytingissä enemmän kuin Lappeenrannan kauppakeskuksissa yhteensä ja valikoima sen mukainen. Hintataso kuitenkin yllätti ja kaikki merkkitavarat pyörivät Suomen hinnoissa, joten hankinnat jäivät vähiin. Edustettuna on myös uskomaton valikoima erilaisia kahvila- ja ravintolaketjuja, suurin osa Amerikan maalta lähtöisin olevia. Mahboonkrom Centren ylimmästä kerroksesta löytyi myös maailmanluokan leffateatteri ja hinnat olivat noin kymmenyksen Suomen leffahinnoista. Halpaa ko saippua.

Kiireinen kaupunkimeininki sai riittää ja sunnuntaina köröttelimme kaupungin halki kohti eteläistä bussiasemaa ja otimme suunnaksi tarunhohtoisen Pattayan!

Laos TJ0!

- Maaseudulla on tosi paljon eläimiä. Paljon enemmän kuin ihmisiä.

- Hinta-taso on erittäin edullinen. Bungalowit kustantavat 1-3e yö, lautasellisen ruokaa saa 1-2 eurolla.

- Paikallisilla on huikean hienoja traktoreita. Valitettavasti en saanut menopelistä kuvaa, mutta se muistuttaa työnnettävää ruohonleikkuria, joka vetää perässään isoa kärryä.

- Paikallisbusseina toimivat avolava-autot, joiden lavoille on kyhätty penkit. Kyyti ei ole kovin tasaista.

- Normaalit isot bussitkin ovat hieman vanhempaa tuotantoa. Eräässä bussissa oli lautalattia, jonka raoista pystyi seuraamaan alla kiitävää asfalttia.

- Laos on juuri niin hidastempoinen maa, kuin kaikki kertoo. Ihmiset osaavat ottaa rauhassa. Maaseudulla ravintoloissa ruoan tuleminen kestää helposti tunnin verran. Kellään ei ole kiire.

- Pääkaupungissa ei kannata pelata sitä "Purista kaveria olkavarresta ja sano "Kupla", kun näet Kuplan" -peliä, sillä käsivarret voivat olla aika hellinä. Volkkareita on siis paljon.

- Synkkää faktaa: Sotaa on käyty myös Laosissa. Vietnamin sodan aikana Laosin pudotettiin noin 7500kg pommeja asukasta kohden. Se meinaa noin 500kg pommia 9 minuutin välein, 9 vuoden ajan. Vaikea arvata ketkä oli asialla. Räjähtämättömiä pommeja on edelleen metsät täynnä.

- Verkkatakki-muodissa trendimerkkejä on tällä hetkellä Pmua ja Abibas.

Rentoilua ja viisumihässäkkää

Pitkän tauon jälkeen on taas aika kertoa reissukuulumisia. Näppäimistöön tarttuminen ei ole kiinnostanut pätkääkään ja blogi laahaa pahasti perässä. Otetaanpa hieman kiinni!

Jätimme isoimmat kamat Pakseen ja hankimme allemme kaksipyöräisen. Tällä kertaa vuokraväline oli Honda Wave. Otimme pyörän kolmen päivän joustavalla aikataululla ja lupasimme soitella, jos viivymme pidempään. Lähdimme siis kohti itää ja ensimmäisenä tavoitteena oli Paksong. Matkalla oli pari vesiputousta, jotka piti käydä tarkistamassa. Ensimmäinen oli valtava, mutta sitä piti ihailla puskien läpi kaukaa. Toinen oli hieman pienempi, mutta nyt pääsi ihan jo kastumisetäisyydelle. Putouksilta jatkoimme Paksongiin, joka oli pieni ainoan tien ympärille kyhätty kylä. Tunnelma oli kuin lännen elokuvista, matalia rakennuksia, pölyävää hiekkaa ja paahtavaa aurinkoa. Saluuna emme löytäneet. Paksongissa olimme kuitenkin niin ajoissa, että päätimme körötellä yöksi suoraan Tat Lohon. Paksesta Paksongiin tie oli tuliterää asfalttia ja matka taittui mukavasti. Paksongin ja Tat Lon väliltä löytyi useampi kilometri punaista hiekkaa, ja vauhti oli sen mukainen. Näihin muutamaan kilometriin tuhrautui varmaan tunnin verran, mutta hauskaa oli. Tiellä väisteltiin niin vastaantulijoita kuin lehmiäkin.

Tat Fan -vesiputouksella. Korkeutta noin 40m.

Tat Lo osoittautui erittäin miellyttäväksi pikku kyläksi. Teitä oli pari, samoin guesthouseja ja ravintoloita. Löysimme kukkaroillemme sopivan bungalowin edulliseen 2e hintaan. Kylän tunnelma oli juuri sitä relaxoitunutta Laosia, mistä etukäteen olin lukenut. Kylän halki virtasi pieni joki, ja yläjuoksulta löytyi leveä vesiputous. Suvantomaisema toi mieleen muumilaakson. Päätimme samana iltana jäädä suoraan kahdeksi yöksi. Seuraavana päivänä otimme hyödyn irti vuokramoposta ja kävimme läheisessä Salavanin kaupungissa vilkaisemassa paikallisen torin, josta tarttui mukaan tuliaisiakin. Jatkosuunnitelmia soudettiin ja huovattiin pitkään ja hartaasti, ja lopputulema oli seuraava. Taru kaipasi suolaisen veden ääreen auringon alle, joten suunnaksi valikoitui Thaimaa. Miulla ei ollu vielä sinne asiaa, sillä ilman viisumia siellä saa oleskella vain 30Tat Lo osoittautui erittäin miellyttäväksi pikku kyläksi. Teitä oli pari, samoin guesthouseja ja ravintoloita. Löysimme kukkaroillemme sopivan bungalowin edulliseen 2e hintaan. Kylän tunnelma oli juuri sitä relaxoitunutta Laosia, mistä etukäteen olin lukenut. Kylän halki virtasi pieni joki, ja yläjuoksulta löytyi leveä vesiputous. Suvantomaisema toi mieleen muumilaakson. Päätimme samana iltana jäädä suoraan kahdeksi yöksi. Seuraavana päivänä otimme hyödyn irti vuokramoposta ja kävimme läheisessä Salavanin kaupungissa vilkaisemassa paikallisen torin, päivää ja omaan paluulentooni oli vielä reilu kuukausi aikaa. Niinpä seuraavana päivänä ajelimme takaisin Pakseen, palautimme mopon ja Taru suuntasi rajan yli Thaimaan puolelle. Mie päätin jatkaa siitä mihin jäätiin ja hyppäsin bussiin takaisin Tat Lohon.

Elukatkin osaavat levyttämisen jalon taidon.

Seuraavat päivät meni jälleen tehokkaasti nollatessa, kirjoja ja riippumattoa kuluttaen. Samalla yritin kylän kalliin internetin avustuksella ottaa tarkemmin selvää Thaimaan viisumikuviosta. Homma menee pähkinänkuoressa siten, että jos lennät maahan, saat passiisi 30 päivän oleskeluun oikeuttavan leiman. Mutta viime syksynä oli tähän tullut tarkennus, eli jos saavutkin rajan yli maata pitkin, saat ainoastaan 15 päivän leiman. Viesti Tarulta vahvisti tämän ja mutkisti omia suunnitelmiani. 15 päivää ei siis riittäisi, koska olisin Thaimaassa ensi vuoden puolelle saakka. Olin sähköpostitse yhteydessä niin Thaimaan suurlähetystöön Suomessa, kuin Suomen suurlähetystöön Bangkokissa, ja vaikka molemmat sähköpostiin vastasivatkin, niin kummatkaan eivät vastanneet kysymykseen, että saako sitä 15 päivän leimaa jatkettua mitenkään. Koska lähin Thaimaan suurlähetystö sijaitsee Laosin pääkaupungissa Vientianessa, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suunnata 700km pohjoiseen hakemaan ilmaista 30 päivän viisumia. Byrokratia on monimutkaista. Viisumi on tosiaan ilmainen, mutta silti sitä 30 päivän leimaa ei voida lyödä maarajalla. Niinpä suuntasin takaisin Pakseen, jossa hyppäsin miellyttävään yöbussiin kohti pääkaupunkia.


Lipunmyyjä kertoi, että bussissa on tuplasängyt, mutta "only man and man together". Oma paikkani osui kuitenkin bussin takaosan neljän hengen punkkaan ja viereeni sain Lao-laolla marinoidun Thomasin Zurichista. Aamulla hän kyseli, että nukuinko hyvin eikä oikein uskonut, kun sanoin, että uni oli kovin katkonaista. Olimme yöllä kuulemma pysähtyneet noin puolen tunnin tauolle, jolloin kaikki nousi bussista pihalle vessaan ja syömään. Ei mitään muistikuvia.

Olimme aamulla jälleen rikollisen aikaisin perillä, hieman ennen kuutta ja lähdimme Tompan kanssa metsästämään majoitusta. Eihän sujuvaa vierekkäin nukkumista kannata jättää yhteen yöhön. Tässä vaiheessa tajusin myös, että Tat Lossa riippumatossa lötköttely oli tehnyt tehtävänsä, eikä meikäläisellä ollut mitään käryä viikonpäivistä. No kuten arvata saattaa, oli sunnuntai. Mikä tietysti meinaa sitä, että Thaimaan suurlähetystö on kiinni. Niinpä päivä kului Vientianen suhteellisen rauhallisilla kaduilla pyöriessä. Kaupungissa oli alkaneet 25th South East Asia Gamesit, eli jonkin sortin Kaakkois-Aasian Olympialaiset. Lajikirjo oli vähintäänkin laaja ja kisaturisteja kaupunki pullollaan. Yöpaikan etsiminenkin oli ensimmäistä kertaa reissussa hankalaa, sillä suurin osa paikoista oli täynnä.

Maanantai-aamuna lähdin tallaamaan kartta kourassa kohti lähetystöä. Löysin perille, mutta jälleen kerran Lonely Planet oli hieman aikaansa jäljessä ja lähetystö oli muuttanut. Vanhalta portilta löytyi kuitenkin kartta ja sitä muistellen lähdin jatkamaan aamulenkkiäni vielä kauemmas keskustasta. Olin kuullut, että lähetystöllä kannattaa olla hyvissä ajoin ennen aukeamisaikaa, sillä viisumia hakee pari muutakin jannua. Perille päästyäni ihmettelin hiljaista kadun pätkää. Syy selvisi suljetulla portilla: "Today is Thailand´s King´s birthday. We have holiday!" Ihanasti. Ei auttanut muu kuin suunnata lipokkaat takaisin keskustaan ja yrittää seuraavana aamuna uudestaan. Tom jatkoi maanantaina pohjoiseen, joten kävin puolen päivän aikaan etsimässä uutta majoitusta ja löysin sopivan 6 neliön kopin. Vientianen vierailun oli määrä olla pikainen, sillä maanantaina seuraava reissuseuralainen Kati oli jo lentänyt Bangkokiin ja odotteli siellä meikäläisen saapumista. Nyt Vientianessa tuntui menevän suunniteltua pidempään. Tiistaina oli taas pystyssä kukonlaulun aikaan ja lähdin tamppaamaan kohti lähetystöä. Olin perillä noin tuntia ennen aukeamista, ja jonoa oli noin kaksisataa metriä. Kun portti vihdoin aukesi ja sain sisältä jonotusnumeron, oli se masentava 325. Taululla mentiin numerossa 7. Parin tunnin jonottelu, hakemus sisään ja keskiviikko-iltapäivänä hakemaan viisumia.

Indian gate? Ei suinkaan, vaan Vientianen Patuxai eli Victory Gate.

25th SEA Gamesin lajivalikoimaan kuului jalkapallo. Kadulla kulkiessa ei jäänyt epäselväksi, että Laosilla oli tänään ottelu. Televisioita oli kannettu ulos jokaisesta kuppilasta ja paikalliset katsoivat matsia kaduilla. Väkeä oli liikkeellä paljon ja kun Indonesia kaatui luvuin 2-0, oli selvää, ettei tänä yönä uni tulisi ihan heti kympiltä. Meininki oli siistiä, ihmiset ajoivat autoilla liput liehuen ja joka ovesta ja ikkunasta roikkui joku ulkona kasvot maalattuna ja kovasti iloiten. Juhlinta jatkui pitkälle yöhön Beer Laon voimalla.

Keskiviikkona oli viisumin nouto. Portit aukesivat noutoa varten iltapäivällä kello 13.00 ja viimeinen bussi rajan yli, jolla ehtisi Bangkokin yöjunaan lähtisi 15.30. Olin puolen päivän aikaan jonottamassa ja tällä kertaa lippusessa luki 209. Tosin nyt jokainen vaan kävisi hakemassa oman passinsa, joten homma lähti rullaamaan vauhdikkaasti. Jossain vaiheessa toinen palvelutiskeistä kuitenkin suljettiin ja toisessakin passien jakelu hidastui kummasti ja välillä yksi asiakas sääti luukulla minuuttitolkulla. No tässä vaiheessa nokkelimmat varmaan arvaa, että ehdittiinkö sitä 15.30 bussiin. No eihän sitä ehditty! Sain passin kouraan 15.27 ja asemalle oli matkaa muutama kilometri, joten haaveeksi jäi. Eihän tässä kiire mihinkään ole, mutta Kati odottelee edelleen Bangkokissa.

Ekologinen ruoholla toimiva ruohonleikkuri.

Mutta jottei pelkästään negatiivista, niin jämähtäminen Vientianeen antoi mahdollisuuden osallistua Skype-pikkujouluihin Suomen suuntaan. Guesthouseni vieressä oli astetta pätevämpi hotelli, jonka wlan kuului huoneeseeni. Kävin pokkana kysymässä niiden respassa, että voisinko pikaisesti lukaista sähköpostit ja 25 sentin maksua vastaan sain tunnarit. Kiitos hei. Varustauduin pikkujouluihin huolella, sillä jostain pikkupuodista löytyi tonttulakki ja Scandinavian Bakerysta jopa joulupipareita! Aikaeron vuoksi pikkujoulut menivät yötöiksi, mutta konsepti oli huikea. Kiitos vielä Lahden porukoille :)

Si Phan Don - Don Det

Stung Trengistä matka jatkui luvatusti seuraavana aamuna ja vaikka bussi starttasikin tunnin luvattua myöhemmin, olimme rajalla silti jo ennen kymmentä. Muodollisuudet rajalla, kuponkien täyttelyt ja dollarin "leimausmaksut" tirehtööreille ja yli mentiin, että heilahti. Jatkokuljetusta jäätiin odottelemaan pieneen rajakuppilaan, ja edellisen (jo takaisin Kambodzan puolelle kadonneen) kuljettajan arvio oli noin kymmenen minuuttia, joka kuitenkin venähti puoleentoista tuntiin. Auton lavalla muutama kilometri pohjoiseen ja satamassa kulkuneuvon vaihto sulavalinjaiseen veneeseen. Puolen päivän aikaan jalka koskettaa yhtä neljästä tuhannesta saaresta, Don Detiä ja aika pysähtyy. Muutaman mutkan jälkeen löydän Tarun saaren toisesta "satamasta", johon hänet oli pudotettu. Lähdimme valitsemaan sopivaa bungalowia muutaman päivän toimettomuutta varten ja sopiva löytyi pikaisesti.

Bungalow Mekongin yllä kustansi reilut 60 senttiä per lärvi per yö. Ei paha.

Toisen riippumaton kiinnitys terassille, vesiostokset ja relaaminen oli valmis alkamaan. Don Det on suhteellisen pieni, mutta suosittu saari Laosin ja Kambodzan rajalla, jossa Mekong-joki on leveimmillään noin 14 kilometrin levyinen. Alue tunnetaan nimellä Si Phan Don, joka tarkoittaa neljää tuhatta saarta. Travellaajat pyörivät pääasiassa kolmella saarella, pääsaari Don Khongilla, Don Detillä ja Don Khonilla. Syy miksi reissaajat hakeutuvat tänne, on kai aika yksinkertainen. Täällä ei tapahdu yhtään mitään.

Naapurisaarelta Don Khonilta löytyi levottoman kokoiset vesiputoukset.

Don Detillä asuu paikallisia maanviljelijöitä, joista lähes jokainen on pykännyt jonkunlaisen majoitukseen kelpaavan kopin tontilleen ja tarjoaa kattavan menun perussafkoja. Sähköjä saarella ei ole (tolppia ja piuhoja kyllä oli, mutta kukaan ei tuntunut olevan niissä kiinni?), ja pimeyden laskeuduttua generaattorin hurahtavat käyntiin ja tuottavat valoa hehkulamppuihin muutaman tunnin. Ravintolat sulkeutuvat kymmeneltä ja saari hiljenee. Lämmintä vettä ei ole, vessat ovat kyykkymallia, paikalliset puhuvat englantia vain vähän. Mitään mullistavaa nähtävääkään saarella ei ole, ellei ole kiinnostunut kotieläimistä, joita saarella oli enemmän kuin asukkaita. Kanoja, kukkoja (jotka rääkyivät aivan vääriin aikoihin), kissoja, koiria, sikoja, lehmiä, ja vesipuhveleita kulki sujuvasti samaa polkua ihmisten kanssa. Oman lisänsä soppaan toi narun päässä kirmannut apina sekä ylväs kotka. Auringonpalvontaakaan ei voi harrastaa hiekkarannalla. Kaikesta tästä huolimatta saarella pyöri reppuselkäisiä reissaajia kymmenittäin.

No okei on hiekkaranta, mutta sekin naapurisaarella pyörämatkan päässä, ja vesi ei oo kovinkaan uimakelpoista. Silti oli aika makee mesta.

Pohdimme saaren viehätysvoimaa ja tulimme siihen tulokseen, että tämä kaikki kertonee nyky-yhteiskunnasta jotain, kun ihmiset hakeutuvat tälläiseen paikkaan viettämään ansaittuja lomapäiviään. Muutaman ravintolan kelloa lukuunottamatta voit elää täysin tiedottomana kellonajasta tai viikonpäivästä. Ei paina deadlinet päälle, herätyskello ei herätä töihin, eikä elämässä ole aikatauluja. Millään ei ole mitään väliä. Aurinko nousee ja laskee päivittäin, ruokaa löytyy, majoitusta löytyy. Ja kaikki on lisäksi edullista. Kuudella eurolla selviää päivän.

Törmäsimme naapuri-bungalowissa asuvaan pariskuntaan, jolla ikää oli varmaan yli kuudenkympin ja he kertoivat, että ovat saarella kolmatta talvea. Tällä kertaa visiitti kestää viisi kuukautta. He olivat reissanneet Kaakkois-Aasiaa aiemminkin, ja mieltyivät paikkaan niin paljon, että ovat tulleet aina takaisin. Riippumatossa keinuminen kirja kourassa viihdytti meitäkin sen verran hyvin, ettei parin päivän jälkeen ollut vielä kiire minnekään. Viikkoon venähti.

Saarella pystyi valitsemaan sijaintinsa auringon suuntaan periaatteessa koko päivän. Tässä näkymä erään ravintolan pöydästä.

Matka jatkui eilen hitaasti, mutta kankeasti. Pääsimme tavoitteeseemme Champasakiin, pieneen kaupunkiin ennen Paksea, jossa viivyimme yhden yön. Aamulla kävimme vilkaisemassa kaupungin "ainoan" nähtävyyden, eli Wat Phu Champasakin. Kyseessä on khmeerien rakentama temppeli, joka on pykätty suunnilleen samoihin aikoihin Angkor Watin kanssa. Saman tyylinen, mutta luonnollisesti pienempi. Matka kaupungista temppelille taittui leppoisasti polkupyörillä ja aloin taas fiilistelemään viime vuoden fillarireissua ja uutta reissua jonnekin näille suunnille. Samoihin paikkoihin on kuitenkin tylsä mennä uudelleen, joten oisko Indonesia ja Malesia seuraavat? Iltapäivän porottavan auringon alla jatkoimme matkaa kohti Paksea ilmastoidussa VIP-bussissa! Ne ovat aika harvinaista herkkua tässä maassa. Tarkoituksena on huomenna vuokrata kaksipyöräinen, eli mopo, jättää suuremmat tavarat Pakseen ja hilpaista muutaman päivän tourneelle kohti idän pienempiä kyliä. Kohteina Paksong, Tat Lo, ehkä Sekong. Katsellaan mihin nenä näyttää ja missä viihtyy parhaiten.

P.S. Vaikka reissua on vielä jäljellä toista kuukautta, niin alkaa jostain syystä ajatukset jo laukkaamaan kotiin paluussa. Reissun loppua kohden on jonkun verran enemmän suunnitelmia kuin ensimmäisellä puolikkaalla oli, ja etenkin Suomeen tulon jälkeen on taas tuhat ja neljä juttua, mitä pitää hoitaa. Iskeeköhän tässä joku loppureissun ressi päälle? Paluulento on tammikuun 7. päivä torstaina, ja koulun oli tarkoitus jatkua suoraan seuraavana maanantaina, mutta se venähtikin viikolla eteenpäin, joten saan sopivan hengähdystauon arkeen palaamista varten. Jos sitä löytäis vaikka kämpän ja ehtis muuttamaan kamat takasin Lahteen..

Kambodza TJ0!

- Mopoillessa kypärää käytetään vain päivällä, jolloin on valoisaa. Pimeyden laskeuduttua poliisit "eivät näe", joten kypärää ei tarvita. Kyydissä istuessani sain kypärän päähäni kerran koko visiitin aikana.

- Phnom Penhissä on animoidut liikennevalot jalankulkijoille. Punainen herra luonnollisesti seisoo tomerana paikoillaan, mutta vihreä mies kävelee rauhallisesti tien yli, kunnes aika alkaa loppua ja mies kiristää tahtia. Viimeiset pari sekuntia sälli pinkoo kuin Powell.

- Englanti sujuu lokaaleilta yllättävän hyvin.

- Vietnamin jälkeen henkilöautojen määrä lisääntyi räjähdysmäisesti. Vietnamissa autojen ja mopojen suhde oli ehkä 1-99, täällä varmaan 50-60. Eikä autot ole mitä tahansa kauppakasseja. Lexus on varmaan toiseksi yleisin merkki Toyotan jälkeen ja suurin osa niistäkin on valtavia city-maastureita.

- Niin ikään Vietnamin Hondat vaihtuivat mopo-markkinoilla Korealaisiin Daelimeihin. Lyijykynällä ja viivottimella suunniteltu istuin on yllättävän mukava.

- Kambodzassa ei käytetä ollenkaan kolikoita. Pienin seteli johon törmäsin oli 100 rieliä, eli noin 2,5 senttiä.

- Motodupit eli mopokuskit ovat huomattavan paljon ystävällisempiä kuin Vietnamissa. He tarjoavat kyytiä kerran ja jos siitä kohteliaasti kieltäytyy, he antavat asian olla. Vietnamissa mopo saattoi seurata kaksi sataa metriä tyrkyttäen halpaa kyytiä.

- Yksi lisäys listaan asioista, joita mopolla voi kuljettaa: tietenkin toinen mopo.

- Sihanoukvillen liepeillä oli kadun varressa autokorjaamo, jonka mainos kertoi suunnilleen seuraavaa: "Auton ratin vaihto oikealta vasemmalle. Halvalla!".

- Linja-autoissa katsellaan karaoke-videoita. Onneksi kukaan ei laula. Videoiden teemat ovat suunnilleen samoja, kuin kotimaisissakin karaoke-julkaisuissa, eli äärettömän tylsiä.

Torstai 19.11.2009

Yöbussia ei kohti Laosia tietenkään ollut, joten lähtö venähti seuraavaan aamuun. Ja koska yhdessä päivässä hankittava viisumi maksoi noin kympin enemmän kuin normaali, niin se venähtikin vielä seuraavaan aamuun. Tässä koostetut tunnelmat bussimatkalta Phnom Penhistä Don Detin saarelle, jonka oli määrä kestää kaksitoista tuntia.

00.19 Laitan kellon soimaan ja nokialainen ystävällisesti ilmoittaa, että herätykseen on aikaa reilut viisi tuntia. Ajattelin ovelasti valvoa pitkään, jotta bussissa uni maittaa. Tuk-tuk-kyyti bussipysäkille lähtee 06.00.

05.31 Kello soi. Pikaiset aamutoimet, joiden aikana edellisen illan ruokahaluttomuus paljastuu alkavaksi ripuliksi. Täydellinen ajoitus.

06.09 Saan bussilipun ja selviää, että lähtö nouto onkin vasta 06.30. Ehdin siis toistamiseen vessaan.

07.00 Tuk-tuk -kuski osoittaa "oikean" bussin, mutta lippu ei kelpaa. Bussiaseman sällit juttelevat hetken keskenään, ja poistuvat paikalta. "One moment, please". Vieressä seissyt lokaali kääntää keskustelun englanniksi ja sanoo, että sällien mukaan oikea bussi lähti jo. Lipussa lukee kuitenkin lähtöaika 07.15. Ihanata.

07.14 Joku henkilökunnasta tulee nykimään hihasta ja kehottaa sisälle istumaan. "Wait here 15 minutes." No eipä tässä kiire oo muuallekaan. Bussin henkilökunta tulee kuulemma hakemaan.

07.35 Vartti meni jo, ketään ei kuulu. Ehtisköhän vielä vessaan? Ei uskalla yrittää.

07.47 Tärkeän näköinen setä radiopuhelimen kera tulee kyselemään määränpäätä ja ohjaa oikeaan bussiin. Bussi nytkähtää liikkeelle. Edellisen yön univaje alkaa toimimaan ja luomet painuvat kiinni.

10.09 Herään bussin jarrutukseen, ensimmäinen pysähdyspaikka. En etsi välipalaa vaan kiiruhdan vessaan. Täällä päin "huoltoasemat" eivät ole mitään ABC:ita, joten vessassa muistelen Madventuresin ohjeita: "Laske raappahoususi kinttuihin ja asetu suolensuoristavaan syväkyykkyyn".

11.01 Bussi pysähtyy noukkimaan lisää väkeä kyytiin. Kun uuden ihmiset ovat kyydissä, ajetaan 30m taakse päin ja pysähdytään syömään. Oma ruokahaluni ei ole läsnä, joten jään bussiin. Hetken kuluttua lähes tyhjä bussi lähtee liikkeelle ja ajaa 200m taaksepäin pienen rengas-kojun eteen. Tunkki nostaa bussin kenolleen ja bussin alta kaivetaan vararengas. Syy jää tuntemattomaksi, mutta homma sujuu ripeästi paineilma-työkalujen ansiosta. Koukkaamme syöjät takaisin bussiin ja matka jatkuu.

12.04 Matkaamme keskellä periferiaa, punainen hiekka pöllyää, eikä kuski hiljennä isompiinkaan monttuihin. Matka-tavaroita tippuu ylähyllyltä käytävälle.

12.32 Taka-vasemmalta kuuluu kova pamahdus! Bussi ohjaa tien sivuun ja pysähtyy. Rengas puhki. Läheisen mökin lapset juoksevat ihmettelemään, kun bussikuski ja puolet matkustajista vääntävät käsivoimin juuri paineilmalla tiukattuja pultteja auki. Onneksi työkalupakista löytyy kolmemetrinen rautaputki. Juuri vaihdettu rengas pistetään takaisin paikoilleen ja ulkokumia myöden räjähtäny rengas nostetaan vararenkaan paikalle. Matka jatkuu 13.21.

13.59 Saavumme Kratieen, johon suurin osa matkustajista jää. Nyt bussissa on tilaa nukkua, mutta enää ei nukuta. Vessakäyntiin ei kuulemma ole aikaa.

14.12 Kaivan esiin Lonely Planetin kirjan Laosista ja käyn tutkimaan määrän päätä. Vilkuilen ohi kiitäviä maisemia ja laskeskelen jäljellä olevia tunteja.

14.49 Selviän aika pitkään, ennen kuin kaivan MP3-soittimen esiin. On ollut mukavasti ohjelmaa, totean.

15.49 Bussi pysähtyy Stung Trengiin, viimeiseen kaupunkiin ennen rajaa. Bussiyhtiön sälli syöksyy sisään ja kehottaa ulos bussista toiseen bussiin. Saman bussin piti mennä rajalle asti. Ulkona selviää, että olemme myöhässä emmekä ehdi enää rajalle ennen sulkemisaikaa. Soitto rajaviranomaisille varmistaa, että tänään ei ylitetä rajaa sulkemisajan jälkeen. Mopo kyyditsee turhautuneen matkaajan guesthouseen odottamaan seuraavan aamun uutta yritystä. Kukaan ei pyytele anteeksi. Itseäni tilanne ei juurikaan häiritse, koska aikaa on, mutta bussissa matkustanut Aussi-tyttö, jolla on kolmen viikon reissua jäljellä kahdeksan päivää, käy aika kuumana. Miulle riittää huoneesta löytyvä oma vessa.

S-21, Killing Fields ja Angkow Wat

Bloggailussa on ollut hieman taukoa, kun ei oo muka ehtiny kirjotella, vaikka aikaa on vaikka muille jakaa. Phnom Penhin visiitin aikana tuli käytyä tutustumassa Kambodzan historiaan kouriintuntuvalla tavalla. Asiasta kiinnostuneet voi luupata lisäinfot netistä, mutta pikaisena pohjustuksena kyseessä on 1970-luvulla tapahtunut kansanmurha. Kambodzan vastine Hitlerille, Pol Pot armejoineen kuulusteli, kidutti ja teloitti neljän vuoden aikana arvioiden mukaan 20.000 ihmistä. Joukossa oli ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Pol Potin punakmeeri-armeija yritti tuhota kaikki vihollisensa, jotka saattoivat vastustaa heidän hallintoaan. Viholliseksi leimautumiseksi riitti lukutaito.

Kidutushuone. Ammuslaatikoissa säilytettiin erilaisia hyönteisiä, joita survottiin kuulusteltaviin tehtyihin haavoihin. © Barrie Charney-Golden.

Tuol Sleng on Phnom Penhin keskustassa sijaitseva entinen koulu, jonka Pol Pot muutti kuulustelu- ja kidutuskeskukseksi. Luokkahuoneista tehtiin vankisellejä joissa ihmiset viruivat kuukausia. Nykyään Tuol Sleng, toiselta nimeltään S-21, on muutettu museoksi, jonne on kerätty materiaalia 70-luvun karmeuksista. Esillä on satoja valokuvia vangeista, tarinoita ihmiskohtaloista valokuvien takaa, kidutusvälineitä ja vankikoppeja. Yhteen huoneeseen oli koottu valokuvia ja tarinoita myös Pol Potin miehistä, kiduttajista ja tappajista, jotka noudattivat itse käskyjä säilyäkseen hengissä.


Noin 15 kilometriä keskustan ulkopuolella, sijaitsee Killing Fields - Kuoleman kentät. Kuulustellut vangit tuotiin kaupungin ulkopuolelle rekka-autoilla, kädet, jalat ja silmät sidottuina. Teloituksia suoritettiin suurien joukkohautojen reunoilla ja hautoja löytyi alueelta useita. Suurin osa teloituksista suoritettiin ampumalla, mutta myös tavallisia maataloustyökaluja kuten lapioita ja kuokkia käytettiin. Alueella oli myös suuri puu, jonka juurella oleva kyltti kertoi sotilaiden hakanneen pieniä lapsia hengiltä puuta vasten, säästääkseen arvokkaita luoteja. Suurimmasta haudasta löytyi noin 450 ihmisen jäännökset. Kuolleiden muistoksi on Kambodzalaisten uskomusten mukaan rakennettu suuri muistomerkki, jonka sisälle on kerätty kaikki alueelta löydetyt pääkallot. Niitä oli tornissa yli 5000.


Vierailut Kuoleman kentillä ja S-21 museossa eivät millään muotoa olleet mukavia kokemuksia, mutta ehdottomasti kokemisen arvoisia. Uskomatonta koko hommasta tekee ensinnäkin se, että kyseisistä tapahtumista on kulunut vain vajaat kolmekymmentä vuotta. Siis kaikki yli kolmekymppiset ovat eläneet nuo vuodet ja vain hieman huonommalla tuurilla he eivät olisi elossa. Kansanmurhan vaikutus väestörakenteeseen näkyy vielä tänäkin päivänä, sillä 68% Kambodzan väestöstä on alle 30-vuotiaita. Toinen yllättävä yksityiskohta on Pol Potin kohtalo. Herra ei suinkaan riistänyt itseltään henkeä homman levitessä käsiin, kuten voisi luulla, vaan kuoli sairaalan vuoteelle vasta vuonna 1998.


Kambodzan suurin turistihoukutin on tietysti maailman suurin uskonnollinen rakennelma, eli Angkor -temppelit Siem Reapin lähettyvillä. Matkaa Phnom Penhistä kertyi noin kuuden tunnin bussimatkan verran, joten päätin viipyä Siem Reapissa kaksi yötä. Temppeleille pitää maksaa suhteellisen kallis sisäänpääsy, 20$ päivä, 40$ kolme päivää tai 60$ seitsemän päivää. Koska jo etukäteen tiesin, etten ole mikään suuri muinaisten kivikasojen ystävä, niin päädyin yhden päivän lippuun, vaikka monet suosittelivatkin kolmea. Aamu alkoi aikaisin, koska päätin lähteä katsomaan auringonnousun pelipaikoille. Viiden aikaan mopo starttasi ja seitsemään mennessä oli suurin ja mahtavin, eli itse Angor Wat jo nähty. Tässä vaiheessa meinasi iskeä turhautuminen, kun päivää oli jäljellä vielä 11 tuntia, mutta päätin kuitenkin jäädä pyörimään alueelle, kun kerran oli maksettu. Siirryin Tomb Raider -leffan kuvauspaikoille, eli Ta Prhom -temppelille. Kyseinen rakennelma on säilytetty mahdollisimman alkuperäisenä ja on osittain viidakon "sisäänsä syömä". Päätin aikaa tappaakseeni jatkaa jalkapatikassa ennen päiväunia kävin vilkaisemassa Bayonin temppelin.


Jotenkin sain päivän kuitenkin kulumaan ja kipusin satojen muiden turistien tavoin katsomaan auringonlaskua pienen kukkulan päälle rakennetulle temppelille. Vaikka auringonlasku olikin näyttävä, niin tunnelman latisti aika tehokkaasti suuren turistilauman aploodit, kun aurinko painui horisonttiin.

Tomb Raider Tree. Pitäis vissii vilkasta se raina.

Kokonaisuutena Angkor Wat oli pettymys. Odotin paljon enemmän, sillä kaikki paikalla käyneet hehkuttavat sitä maailman ihmeeksi. Kaikki ne upeat valokuvat ja maalaukset temppeleistä ovat nimenomaan ne highlightit, eikä niiden lisäksi juurikaan muuta löydy. Puolen päivän lippu ois riittäny miulle, jos semmosia ois ollu saatavilla. Ja vaikka alueella onkin temppeleitä vaikka millä mitalla, niin aika temppeli-Teuvo saa olla, jos siellä seittemä päivää viihtyy. Ei ollu miun kuppi teetä.

Bayonin kasvoja.

Siem Reapista palasin takaisin Phnom Penhiin, ja seuraavana aamuna hyppäsin taas bussiin ja köröttelin viitisen tuntia rannikolle Sihanoukvilleen. Päätin relaxoitua auringossa meren äärellä muutaman päivän, ennen Laosiin siirtymistä ja siihen hommaan Sihanoukville on varmaan parasta, mitä Kambodza tarjoaa. Hiekkarantaa riittää koko kaupungin rannoilla varmaan yli 20 kilometriä. Ensimmäisenä päivänä otin majapaikaksi ensimmäisen vaihtoehdon, jota motoduppi ehotti ja talsin piiiiitkän biitsin toiseen päähän valkkaamaan majotusta seuraaville päiville. Aamulla siirryin tavaroineni noin kahdeksan kilometriä keskustasta pieneen kaislamökkiin, jossa oli omistajaperheen oman huoneen lisäksi kaksi vierashuonetta. Sähköä tuli muutama tunti illassa generaattorista ja terassilta oli mereen matkaa noin kolme metriä. Yhteydet poikki ulkomaailmaan ja kolme päivää joutenoloa! Siem Reapista tarttui kirjakaupan Swedish-hyllystä mukaan kaksi kirjaa ensimmäisellä kotimaisella ja molemmat tuli luettua jo läpi. Toisen kirjan takakannen arvosteluiden perässä luki Me Naistet ja Kaunes ja Terveys. Kaikkee sitä reissatessa tulee kokeiltua..

Sihanoukvillen ranta avautuu länteen..

Nyt palasin viimeiseksi yöksi Sihanoukvillen keskustan tuntumaan ja aamulla 07.15 starttaa bussi Phnom Penhiin. Siellä pitäisi päivän aikana hoitaa viisumi Laosiin, käydä vilkaisemassa Barrien luksuskämppä ja hommata bussilippu yöbussiin kohti Laosin rajaa, jos sellaisia on tarjolla. Toivottavasti on, nimittäin matkaa on noin 10-12 tuntia.

Lucky Shot ja ensikosketus Kambodzaa

Phu Quocin saarelta matka jatkui kohti Saigonia sateisissa tunnelmissa. Ajoitukseni saarella oleilun suhteen osui aika nappiin, sillä sekä saapumispäivänä, että lähtöpäivänä vettä tuli kuin aisaa, mutta muuten aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Bussiksi valikoitui tälläkin kertaa minibussi ja pääsin army-poikien keskelle. Matkan aikana ihmeteltiin niin partaani kuin vaaleita käsikarvojani. Paikallisilla kun ei ole kumpiakaan. Pysähdyin Can Thon kaupunkiin Mekong Deltalle, kuten olin suunnitellutkin ja buukkasin seuraavalle aamulle venekyydin kelluville toreille. Herätys oli tuskaisen aikainen, sillä saavuin Can Thohon vasta noin kahdeksan aikaan illalla ja lähtö oli aamulla 05.30.


Auringonnousu Mekongilla oli hieno kokemus ja sen jälkeen kiertelimme pikku purkillamme kahdestaan kuskin kanssa pitkin kapeita viidakkoisia jokiuomia, sekä kelluvia toreja. Torit olivat pienempiä kuin luulin, mutta tunnelma niissä oli mielenkiintoinen. Myytävänä oli pääasiassa hedelmiä ja muita elintarvikkeita, joita lokaalit vaihtelivat keskenään. Välillä pysähdyttiin tankkaamaan petroolia tankkiin puolentoistalitran limupulloista ja kävimme myös ostamassa uuden melan venhoon, kun edellinen alkoi vetelmään viimeisiään. Kahdella eurolla sai käsityönä veistetyn lähes kolmemetrisen melan. Kävimme tutustumassa myös pieneen riisiplantaasiin, jossa riisistä valmistettiin nuudeleita. Käsityönä tietenkin. Vähäisen unen ja porottavan auringon vuoksi pitkän ja raskaan tuntuinen päivä päättyyi iltapäivällä hieman ennen kahta ja hyppäsin bussiin kohti Saigonia.

Kelluvilla toreilla mainostaminen hoidetaan pitkään riukuun kiinnitetyillä myyntiartikkeleilla.




Olimme perillä sen verran myöhään, että posti oli jo kiinni, joten Lariamien metsästys jäi seuraavalle päivälle. Samalla päätin, että jatkan Kambodzan puolelle vasta maantantaina, jolloin viisumi umpeutuu. Sunnuntai-aamuna suuntasin heti ties monettako kertaa hulppean näköiseen pääpostiin, jossa virkailija oli vaihtunut edellisestä kerrasta ja hän kertoi, että paketti saapuukin eri postiin toiselle puolelle korttelia. Pienempi posti oli tietenkin kiinni, koska oli sunnuntai, joten viimeisen päivän varaan jäi. Varailin vielä seuraavalle päivälle bussikyydin Phnom Penhiin ja pyörin loppupäivän kaupungilla.



Maanantai-aamuna piti kiirehtiä ennen bussin lähtöä taas postille ja tällä kertaa eri konttoriin. Olin oikeastaan jo luopunut toivosta, että paketti olisi saapunut, mutta niin vain kolmannella seurantakoodin syötöllä näytölle ilmestyi jotain koodeja, jotka kertoivat paketin saapuneen perjantaina! Seuraavaksi piti ottaa koodi talteen, kävellä takaisin pääpostille hakemaan joku kuittilippuhärpäke ja kävellä takaisin kuitin kanssa ja sitten vasta paketin sai lunastaa. Outo systeemi, mutta nyt paketti oli kuitenkin hallussa. Itella siis lupaili lähetettäessä, että paketti tulee perille 8-9 päivässä, mutta todellisuudess hommaan tuhrautui noin kuukausi. Paketti auki, nappi huuleen ja kiireellä kohti bussia.

Matka rajan yli oli joutuisa ja kaikkine tullipysähdyksineen ja viisumien hankkimisineen luvatun kahdeksan tunnin sijaan olimme perillä Phnom Penhissä noin kuuden tunnin matkan jälkeen. Rajalla homma hoitui todella iisisti, jopa terveyslomake (näitä sikaflunssa-juttuja) oli täytetty valmiiksi nimikirjoituksineen kaikkineen. 30 päivän viisumi Kambodzaan maksoi noin 16 euroa ja sen sai siis hommattua rajalta. Valokuva piti olla mukana. Pääkaupungissa oli käynnissä vuoden suurin tapahtuma, Water Festival. Tästä johtuen bussi ei saanut ajaa keskustaan asti vaan jätti meidät noin 25km päähän kaupungista. Törmäsin bussissa jenkkiläiseen tyttöön, jonka kanssa jaoimme tuk-tukin keskustaan ja suuntasimme samaan guesthouseen. Majoittumisen jälkeen päätimme lähteä katsomaan festareita, sillä kyseessä oli viimeinen ilta. Väkeä kaupunkia halkovan joen rannalla oli aivan käsittämätön määrä. Samanlainen tungos kuin Stockan hulluilla päivillä, mutta ihmismassaa riittii kilometritolkulla joen varrella. Väkeä saapuu siis koko maasta ja festarien aikana järjestetään soutukilpailut.

Seuraavana päivänä oli luvassa finaalit, joten suuntasimme Barrien kanssa katsastamaan kilvoittelua. Jäljellä noin neljästäsadasta venekunnasta oli enää parhaat ja kisaa käytiin eri luokissa, pudotuspelinä kahden veneen välillä. Suurimmissa veneissä oli laskujemme mukaan noin 75 soutajaa, joten vauhtia oli myötävirtaan soudeltaessa ihan kivasti. Paikallisten joukkueiden kisatessa yleisö innostui kannustamaan omiaan ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Hieman suuremman luokan "sulkavat".

Ei tarvinnut mennä Phnom Penhin kaatopaikalle asti nähdäkseen roskien seasta muovia etsiviä lapsia. Ei oo hääviä.

Nyt Phnom Penhissä on vierähtänyt viisi päivää ja paikka vaikuttaa leppoisalta. Majoitun pienen ryöttäisen, mutta tunnelmallisen järven rannalla sijaitsevassa guesthousessa. Majoituksen hinta putosi selvästi rajan ylityksen jälkeen ja täällä huone jaetulla kylppärillä kustantaa kolme taalaa. Barrie on jäämässä tänne kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtois-hommiin, joten kiertelimme katsastamassa hänelle eri majoitusvaihtoehtoja ympäri kaupunkia ja samalla on ehtinyt näkemään cityä mukavasti. Ihmiset puhuvat selvästi paremmin englantia, kuin Vietnamin puolella, joten paikallisen murteen opettelu on jäänyt ihan kokonaan. Täytyy päntätä nuo perussanat pikapuolin. Jatkosuunnitelmat ovat vielä todella levällään. Jokin aika sitten varmistui, että Taru, jonka luona olin Hong Kongissa, kaipaa seuraani niin kipeästi, että hän saapuu Laosiin reissuseuraksi. Sovimme tärskyt 18. päivälle, joten niillä nurkilla täytyy tähdätä Laosin puolelle. Kambodzassa Angor Wat on tietysti must-juttu, mutta siellä ei varmaan paria päivää enempää kulu, joten sitten pitää miettiä jatkoa. Tai sitten ei.

Vietnam TJ0!

- Katukuppiloiden pöydät ja tuolit ovat kokoa XXS. Pöytä noin 40cm korkea, penkki 20cm.

- Kaikki kulkee mopoilla. Tööttiä käytetään paljon.

- Mopolla voi kuljettaa käytännössä ihan mitä vaan. Pienen skootterin kyytiin mahtuu uskomattomia asioita. Parhaiden viritysten listaa: traktorin rengas, sohvakalusto (2+1+1), kolme elävää possua, kymmeniä kanoja, kuusi riisisäkkiä, auton tuulilasi, pieni kauppa, perhe (isä, äiti ja neljä lasta), ovi. Tästä intoutuneena taidan suorittaa tammikuussa kamojeni muuton Lappeenrannasta Lahteen skootterilla. Muuttoapua, anyone?

- Busseissa ei ole roskiksia. Niiden funktio on korvattu avattavilla ikkunoilla. Työllistävä vaikutus.

- Jokaiselle tavaralle on oma kauppa. On kauppa, jossa myydään uusia mopoja. Sitten on kauppa jossa myydään kypäriä, kauppa jossa myydään mopon ulkorenkaita, kauppa jossa myydään mopon sisärenkaita, kauppa jossa myydään pakoputkia, kauppa jossa myydään sivupeilejä, kauppa jossa myydään penkkejä mopoihin. Ja kaikki nämä ovat luonnollisesti samalla kadulla vierekkäin.

- Joissain suihkuissa veden paine on todella huono. Lähes yhtä huono kuin Kilpukkakatu kympissä.

- Englannin lausumisessa huomioitavaa: Maksoi joku juttu sitten 15.000d tai 50.000d, niin se lausutaan "fiftiintausönd". Lausunnan käyttäjiä on kahta koulukuntaa; niitä jotka luulevat, että "fiftiintausönd" on 50.000d ja niitä, jotka hyvin tietävät, että se on 15.000d, aka. ukottajia. Kun kolmannen kerran saman päivän aikana maksutilanteessa selviää, että ostettu t-paita, pesetetyt pyykit tai mopokyyti maksavatkin 50.000d, eikä "fiftiintausönd", niin meinaa mennä hermo. Etenkin kun se kolmas on selvästi tätä kusettajatyyppiä ja mopokyyti on jo ajeltu. Euroissa ero on luokkaa 60s - 2e, eli reissubudjetti ei kaadu, mutta kusetetuksi tulemisen aiheuttama ketutus on tähtitieteellistä. Olkaa siis tarkkana. Sama pätee kaikkiin kymmenniintuhansiin 13-30 akselilta ylöspäin.

- Vietnam on maailman helpoin pseudo-kieli! Kun viikon verran oleskelee tonteilla ja kuuntelee natiivien rupattelua, niin voi itse alkaa vääntää fluenttia pseudoa.

- Asia, joka voisi rantautua Suomeen: Työpaikalla nukkuminen! Täällä lähes jokaisella kioskitädillä tai parturilla on työpisteellään riippumatto, jossa voi levyttää aina, kun ei ole tekemistä. Asiakas herättää palveluntarjoajan kun häntä tarvitsee. Tää vois ihan hyvi toimia Suomessakin. Kuvitelkaa vaikka R-Kioskeille tai Prismojen kassoille riippumatot. Sairauspoissaolot vähenis varmasti!

- Saigonissa on "Rohto" -nimisiä apteekkeja.

- Busseissa ja junissa on TV-Shop -henkisiä myyjiä, jotka (joskus mikrofoonin avustuksella) kaupittelevat matkustajille kaikkea lasten hyrristä kauluspaitoihin. Ja kauppa käy!

- Yleensä mopokuskit tarjoavat ohi kuljettaessa ensin mopokyytiä ja kyydin aikana ehkä varovasti jotain laittomuuksia. Saigonissa tarjoaminen saattaa tapahtua kadun toiselta puolelta kovaan ääneen ja ensimmäisenä tarjotaan hasaa tai kokkelia ja vasta sitten mopokyytiä. Kyllähän siinä varmaan paremmille tuotoille pääsee..

Vietnamin rippeet

Saigonin hulinan jälkeen päätin viettää viimeiset päivät Vietnamissa hieman rauhallisemmissa maisemissa. Otin suunnaksi Phu Quoc -saaren Siiaminlahdelta ja päätin pysähtyä matkalla Mekong Deltalla. Olin etukäteen käynyt tiedustelemassa jo kaksi eri bussiasemaa Saigonista, joista molemmista olisi päässyt bussilla Vinh Longiin, mutta kun aamulla reppu selässä pyysin mopokuskia kuskaamaan miut toiseen näistä, hän väitti kivenkovaan, ettei näiltä asemilta pääse ja vei miut kolmannelle. Homma hoitui sieltäkin ja mopokyytiä edullisempi bussilippu takasi matkan jatkumisen. On vähän hassua ajella ekana mopolla kymmenkunta kilometriä kaupungin laidalla sijaitsevalle bussiasemalle, maksaa siitä pari euroa ja sitten maksaa hieman vähemmän yli sadan kilometrin bussimatkasta. Olin bussissa ensimmäisten joukossa ja pääsin jopa valitsemaan itse penkkini. Tämä osoittautui hyväksi tuuriksi, sillä viimeiset tulijat saivat vain muovijakkarat käytävälle.

Reilun kolmen tunnin siivu sujui kivuttomasti ja iltapäivällä saavuin Vinh Longin keskustaan. Kaupunki on keskellä Mekongin haaroja ja päätin kokeilla kotimajoitusta eräällä joen ympäröimällä saarella. Mopokuskin suosiollisella avustuksella suuntasimme lautalle, jolla pääsi joen yli saarelle. Majoitusta tarjoava perhe ei juurikaan puhunut englantia, mutta paikalla oli kaksi vanhempaa saksalaispariskuntaa, joilla oli oma opas mukanaan, joten tulkkausapua löytyi. Majoitus ei ollut ehkä ihan sitä mitä kuvittelin "homestay":n tarkoittavan ja taloon oli rakennettu erillisiä makuuhuoneita eri kokoisille porukoille. Sain itselleni neljän sängyn huoneen, joten tilaa riitti. 12 dollarin hintaan sisältyi illallinen ja aamiainen, joista ensimmäinen osoittautui illan kohokohdaksi. Olin kuullut hehkutusta näistä kotimajoituksista, joissa kokkaillaan illan ruoat yhdessä isäntäperheen kanssa ja istutaan yhdessä pöytään murkinoimaan. Olin siis hieman pettynyt, kun homma hoidettiin ravintolatyyliin omassa pöydässä, mutta ateria itsessään oli aivan huikea. Pöytääni kannettiin yhteensä kymmenen lautasta, kaksi soppalautasta ja erinäisiä pieniä kuppeja mausteineen. Tarjolla oli riisipaperiin käärittävää kalaa, riisiä, kasviksia, kahta eri lihaa, valtavan kokoinen rapu, kasviskeittoa ja jos jonkinlaista lisukketta. Vaikka parhaani mukaan yritin tuhota maittavia eineksiä, niin raja tuli vastaan, eikä kymmenen lautasta tyhjentynyt kokonaan.


Aamulla matka jatkui kohti keskustaa ja seuraavaa bussia. Mopokuski vei asemalle ja kertoi mistä lippuja saa, mutta tällä kertaa myytiin ei oota. Ilmeisesti viikonlopun takia suoria busseja seuraavaan kohteeseeni Rach Giaan ei kulkenut vaan piti ottaa Saigonista Rach Giaan matkalla oleva bussi lennosta. Tässä vaiheessa tajusin välittömästi, että neljän tunnin matka tulee olemaan tuskainen, sillä bussit ovat yleensä täynnä jo lähtiessään ja jos matkalta tulee lisää väkeä, niin ne istuvat sitten käytävällä. Mopokuski ajeli ison tien varteen ja heilutteli varmaan puolen kymmennelle bussille turhaan, kunnes eräs pikkubussi pysähtyi. Yksi "paikka" löytyi. 16 hengen bussissa oli jo valmiiksi 18 henkeä. Tilaa oli niin vähän, että toisen jalan varpaat eivät mahtuneet suoriksi. Kaikki lukijat on varmaan joskus käynyt koulua ja tietää, että oppitunnin sujuvuus on suoraan verrannollinen kellon seuraamisee. Jos aihe kiinnostaa ja opettaja osaa hommansa, niin ei kelloa välttämättä tule vilkaistua ollenkaan. Jos taas tilanne on päinvastainen, niin kelloa saattaa ensimmäisen kerran vilkaista kymmenen minuutin jälkeen ja jatkaa sitä viiden minuutin välein. Vilkaisin neljän tunnin bussimatkalla ensimmäisen kerran kelloa kahdenkymmenen minuutin kohdalla.

Parin tunnin hitaan kuoleman jälkeen pelastus saapui ja yksi matkustaja jäi pois kyydistä ja pääsin oikealle penkille. Seuraavaan kahteen tuntiin en tainnut vilkaista kelloa kertaakaan. Perille päästyäni etsin majoituksen ja suuntasin etsimään laivalippua saarelle. Taas kävi tuuri, sillä sain viimeisen lipun seuraavana aamuna lähtevään paattiin. Hinta tällä välillä on aika suolainen, noin 9 euroa 2½h matkasta. Aamulle oli luvattu vesisadetta, mutta aurinko paistoi lämpimästi. Kun paatti irtosi laiturista kerääntyi pilvet taivaalle ja hetken kuluttua vettä alkoi satamaan ihan huolella. Oma paikkani oli kannella pienen katoksen alla, johon tietenkin satoi sisään. Vedin niskaani edellisenä päivänä pankkiautomaattijonosta saamani sadeviitan ja vaivuin armeijasta tuttuun syväjäähän. Koko matka meni täydellisessä koomassa, ehkä johtuen edellisen yön neljän tunnin yöunista. Ehkä ihan hyvä niin, ei tarvinnut välittää sateesta.


Saaren teistä vain osa on päällystettyjä ja ennen majoituksen löytymistä pääsimme seurailemaan oranssiin mutaan juuttuneen auton irroitusta aitiopaikalta omasta pikkubussistamme. Päädyin edulliseen rantabungalowiin rannan tuntumaan ja iltapäivä meni sateen takia nukkuessa, kuten loppuiltakin. Seuraavana päivänä sade oli vaihtunut auringonpaisteeseen ja sitä oli luvattu koko loppuviikoksi. Vuokrasin jälleen mopon ja kiertelin saarta ympäri päivän aikana. En tajunnut etsiä karttaa lähtiessäni, joten mitään ihmeempiä nähtävyyksiä ei tullut kierreltyä, mutta eipä tämä saari juuri niitä tarjoakaan. Tänne tullaan etsimään rauhaa ja aurinkoa ja niitä molempia on tarjolla yllin kyllin. Siksi seuraavat päivät sujuivatkin leppoisasti rannassa mango-shakeja maistellen. Bungaloweista löytyy myös pätevät riippumatot, joten siinäkin on aikaa kulunut ihan kiitettävästi.

Tässä hieman Aurinkomatkat -henkistä kuvasatoa saarelta.







Alkuperäinen suunnitelma oli siis jatkaa täältä suoraan Kambodzan rajalle, mutta koska Lariamit eivät ehtineet Saigoniin, niin nyt on pakko lähteä vielä käymään siellä ja toivoa, että paketti olisi saapunut. Hieman turhaa edestakaisin ajelua, etenkin jos kyseessä on hukkareissu. Jatkan huomenna iltapäivän laivalla takaisin Rach Giaan ja sieltä bussilla Saigoniin. Pysähdyn näillä näkymin yhdeksi yöksi matkalle Can Thohon, jottei tarvitse lusia kahdeksaa tuntia bussissa kerralla. Maanantaina menee viisumi umpeen, joten sitä ennen pitää ehtiä Kambodzaan.

P.S. Blogspot ei vieläkään tarjoa kävijälaskuria, niin heitelkääpä kommentteihin jotain terveisiä, niin tietää vähän ketkä kaikki näitä höpinöitä seurailee! Lenikin voi heittää jonkun ujon "Moi":n tai kertoa vaikka paljon Oulussa on lunta :)

Pelkoa ja inhoa Saigonissa

Saigonin visiitti sujui suunnitelmien mukaisesti, vaikkakin "muutama päivä" oli taas liukuva käsite ja jumahdin melkein viikoksi. Heti ensimmäisenä päivänä kävin etsimässä Notre Damen katedraalin vieressä sijainneen pääpostin, johon paketin Suomesta oli määrä saapua. Suomen posti lupaili lähetettäessä 8-9 päivää, mutta kaksi viikkoa sitten lähetetty paketti ei ollut saapunut. Virkailija arveli, että Suomesta asti paketin tulo kestää kolmesta neljään viikkoa. Ei siis saapunut Lariamit, joten nyt ollaan sitten ilman. Täytyy väistellä hyttysiä siis hieman tarkemmin. Jatkosuunnitelmia tämä muuttaa sen verran, että kun alunperin oli tarkoitus Mekong-deltan ja Phu Quocin saaren jälkeen jatkaa suoraan Kambodzan rajalle, niin nyt täytyy kuitenkin koukata Saigonin kautta ja toivoa, että paketti olisi ehtinyt perille.


Riisiä on tässä maassa muutamaa eri sorttia.

Ensimmäisen päivän aikana kävin myös vierailemassa Vietnamin sotamuseossa. Paikka oli erittäin vaikuttava, ja tunnelma synkkä. Ihmiset kulkivat taululta toiselle vakavin ilmein. Ulkona oli esillä suurempaa sotakalustoa ja sisältä löytyi tietenkin aseita ja ammuksia, mutta kiinnostavinta museossa oli ehdottomasti valokuvat, joita oli esillä kymmenittäin. Joukossa oli tunnettujen ja vähemmän tunnettujen sotakuvaajien otoksia sodan ajalta, aina taistelutilanteista sodan taustoihin asti. Seinältä löytyi mm. Robert Capan viimeiseksi jäänyt kuva vuodelta 1954, jolloin alueella oli käynnissä ensimmäinen Indokiinan sota.

Kuvissa ei juurikaan peitelty sodan raadollisuutta.

Itse yllätyin siitä, kuinka oivaltavasti valokuvaajat käyttivät hyödyksi tekniikkaa jo tuolloin. Helikopteriin kiinnitetyn M60:n piipussa oli remote-kameraa ja suuresta peltoaukeasta oli tehty panoraamaa yhdistämällä useampi kuva jälkikäsittelyssä. Oma Vietnamin sodan tuntemus laajeni kyllä roimasti vierailun myötä. Esimerkiksi napalmin käytön laajudesta kyllä tiesin, mutta kemiallisten aseiden määrät olivat ihan uutta tietoa. Amerikkalaiset levittivät Vietnamiin lähes 100 miljoona litraa "Agent Orangea". Kyseisen myrkyn aiheuttamaa tuhoa ilmaistiin valokuvilla epämuodostuneista lapsista. Kuvia oli todella paljon.

Esillä oli myös kaksi kuvaa Suomesta. Tämä ruutu on otettu Helsingissä vuonna 1970.

Toinen sotaan liittyvä vierailukohde oli Saigonin lähellä sijaitsevat Cu Chi-tunnelit. Järkkäsin mopokyydin koko päiväksi, ja kiertelimme tunneleiden lisäksi muitakin paikkoja. Tunnelit ovat siis sodan aikana Vietcong-sissien kaivamia piilopaikkoja, jotka osoittautuivat todella tehokkaiksi. Todella kapeita tunneleita oli sodan aikana parhaimmillaan kaivettu noin 250 kilometriä Saigonin ja Kambodzan rajan väliselle alueelle. Jäljellä ei ole enää paljoakaan, sillä tunneleiden paljastuttua jenkit pommittivat alueen läpikotaisin. Näytteillä oli myös erinäisiä ansoja, joita sissit olivat rakentaneet Amerikkalaisten päänmenoksi.

Tunnelit olivat oikeasti todella ahtaita. Alkuperäiset sisäänmeno aukot olivat kooltaan noin 25x40cm. Onneksi meille pullamössöturisteille oli tehty omat aukot.

Mopo-opas Nghia. Lausuttiin joteki Nhjii.

Mopokuskin suosiollisella avustuksella tuli poikettua myös Madventuresin viitoittamalla tiellä. Aiheena oli Madcook ja eineksenä tietenkin Vietnamin erikoisuus eli käärme. Tiukkojen hintaneuvotteluiden jälkeen pääkokki hyppäsi mopon selkään ja lähti hakemaan elukkaa kotoaan. Kaava oli perinteinen, eli ensin kärmekseltä henki (ja pää) pois, veret valutetaan riisiviinan sekaan ja mukaan heitetään vielä elikon sydän. Alkudrinksu huiviin, terveyttä ja manpoweria roppakaupalla ja itse aterian kimppuun. Maustehässäkkä sisälsi suolaa ja lemongrassia ja liha tarjoiltiin sipulin ja patongin kera. Kovin täyttävästä murkinasta ei ole kyse, sillä ruotoa lierossa riittää. Syöminen tapahtui sormineen ja vastasi hieman hornetteja, sillä enemmän oli sitä ei-syötävää.

Päivän eines apukokki Nykterin hyppysissä.

Pää tipahti lattialle ja riisiviina vaihtoi väriään.

Kärmes kouristeli ja sätki vielä tässäkin vaiheessa, vaikka nahka oli jo "luotu".

"Chúc súc khoé!" Edellisestä alkoholiannoksesta olikin kulunut reilut kuus vuotta..

Hyvää oli, lautanen tuli syötyä tyhjäks asti.

Viimeisenä iltana Saigonissa päätin lähteä kokeilemaan Lonely Planetissa suositeltua hierontaa ja saunaa! Kyseessä oli jonkinlaisen sokeiden järjestön ylläpitämä asiallisen oloinen paikka, jossa kaikki hierojat olivat sokeita. Sisään astuessani vanhan kunnon Vietnamin salvan tuoksu tunkeutui nenääni ja silmiä kirveli. Hinta oli erittäin edullinen, tunnin hieronta ja saunominen maksoi yhteensä noin kolme euroa. Hieronta itsessään oli kovin erikoinen tai ainakin perinteisestä hieronnasta poikkeava. Noin 80% ajasta sälli hakkas, taputteli ja läpsi aika voimakkainkin ottein ja loppuajan hän työnteli peukaloitaan eri lihasten alle. Tasainen läiskiminen kuului muistakin kopeista, ja rytmitajua tuntui löytyvän. Välillä ukko kiipes hierontapöydän päälle seisomaan ja paineli selkääni koko painollaan.

Hieronnan jälkeen suuntasin testaaman täkäläisen saunan, jonka koettuani hieronta alkoi tuntua hyvinkin normaalilta. Sauna itsessään oli hyvin paljon suomalaisen kaltainen, joskaan ei ihan niin kuuma. Hieman liian pieni sähkökiuas lämmitti koppia ja ylälauteelta heitettiin jopa löylyä, pyyhkeet päällä tietenkin. Homma alkoi kuitenkin saada erikoisia piirteitä, kun ensin vieressäni istuneen kaverin katse ja sen jälkeen käsi tavoitti reiteni. Pikainen napautus sormille ja kotimainen "Mitä helvettiä?" laukaisi kuitenkin tilanteen ja sälli poistui saunasta. Kelailin mielessäni, että olikohan tää nyt yksittäistapaus vai oonko eksynyt johonkin vasureiden saunaan. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut itsekseen miettiä, sillä ylälauteen täyttyessä yhden kohdalleni seisomaan jääneen kaverin käsi alkoi lähestyä polveani yhtä huomaamattomasti ja siinä vaiheessa loppui meikäläisen saunomiset. Suihkun kautta vaatteet päälle ja pihalle. En tiiä ketkä niitä Lonely Planetin suosituksia kirjottelee, mut tää mesta oli ainaki suora, ko Palanderin laskulinjat!

Saigon oli siis vähintääkin yllätyksellinen ja täynnä kokemuksia. Seuraavaksi matka jatkuu linjuriautolla kohti Mekongia, määränpäänä Vinh Long. Sieltä seuraavana päivänä kohti Rach Giaa ja edelleen Phu Quocin saarelle. Toivottavasti säät paranevat, sillä nyt on sadellut vettä käytännössä joka päivä viikon verran..

P.S. Edellisestä bloggauksesta oli julkaisuvaiheessa mystisesti kadonnut muutama kappale, mutta ne on nyt lisätty paikoilleen. Käykäähän lukemassa.