Si Phan Don - Don Det

Stung Trengistä matka jatkui luvatusti seuraavana aamuna ja vaikka bussi starttasikin tunnin luvattua myöhemmin, olimme rajalla silti jo ennen kymmentä. Muodollisuudet rajalla, kuponkien täyttelyt ja dollarin "leimausmaksut" tirehtööreille ja yli mentiin, että heilahti. Jatkokuljetusta jäätiin odottelemaan pieneen rajakuppilaan, ja edellisen (jo takaisin Kambodzan puolelle kadonneen) kuljettajan arvio oli noin kymmenen minuuttia, joka kuitenkin venähti puoleentoista tuntiin. Auton lavalla muutama kilometri pohjoiseen ja satamassa kulkuneuvon vaihto sulavalinjaiseen veneeseen. Puolen päivän aikaan jalka koskettaa yhtä neljästä tuhannesta saaresta, Don Detiä ja aika pysähtyy. Muutaman mutkan jälkeen löydän Tarun saaren toisesta "satamasta", johon hänet oli pudotettu. Lähdimme valitsemaan sopivaa bungalowia muutaman päivän toimettomuutta varten ja sopiva löytyi pikaisesti.

Bungalow Mekongin yllä kustansi reilut 60 senttiä per lärvi per yö. Ei paha.

Toisen riippumaton kiinnitys terassille, vesiostokset ja relaaminen oli valmis alkamaan. Don Det on suhteellisen pieni, mutta suosittu saari Laosin ja Kambodzan rajalla, jossa Mekong-joki on leveimmillään noin 14 kilometrin levyinen. Alue tunnetaan nimellä Si Phan Don, joka tarkoittaa neljää tuhatta saarta. Travellaajat pyörivät pääasiassa kolmella saarella, pääsaari Don Khongilla, Don Detillä ja Don Khonilla. Syy miksi reissaajat hakeutuvat tänne, on kai aika yksinkertainen. Täällä ei tapahdu yhtään mitään.

Naapurisaarelta Don Khonilta löytyi levottoman kokoiset vesiputoukset.

Don Detillä asuu paikallisia maanviljelijöitä, joista lähes jokainen on pykännyt jonkunlaisen majoitukseen kelpaavan kopin tontilleen ja tarjoaa kattavan menun perussafkoja. Sähköjä saarella ei ole (tolppia ja piuhoja kyllä oli, mutta kukaan ei tuntunut olevan niissä kiinni?), ja pimeyden laskeuduttua generaattorin hurahtavat käyntiin ja tuottavat valoa hehkulamppuihin muutaman tunnin. Ravintolat sulkeutuvat kymmeneltä ja saari hiljenee. Lämmintä vettä ei ole, vessat ovat kyykkymallia, paikalliset puhuvat englantia vain vähän. Mitään mullistavaa nähtävääkään saarella ei ole, ellei ole kiinnostunut kotieläimistä, joita saarella oli enemmän kuin asukkaita. Kanoja, kukkoja (jotka rääkyivät aivan vääriin aikoihin), kissoja, koiria, sikoja, lehmiä, ja vesipuhveleita kulki sujuvasti samaa polkua ihmisten kanssa. Oman lisänsä soppaan toi narun päässä kirmannut apina sekä ylväs kotka. Auringonpalvontaakaan ei voi harrastaa hiekkarannalla. Kaikesta tästä huolimatta saarella pyöri reppuselkäisiä reissaajia kymmenittäin.

No okei on hiekkaranta, mutta sekin naapurisaarella pyörämatkan päässä, ja vesi ei oo kovinkaan uimakelpoista. Silti oli aika makee mesta.

Pohdimme saaren viehätysvoimaa ja tulimme siihen tulokseen, että tämä kaikki kertonee nyky-yhteiskunnasta jotain, kun ihmiset hakeutuvat tälläiseen paikkaan viettämään ansaittuja lomapäiviään. Muutaman ravintolan kelloa lukuunottamatta voit elää täysin tiedottomana kellonajasta tai viikonpäivästä. Ei paina deadlinet päälle, herätyskello ei herätä töihin, eikä elämässä ole aikatauluja. Millään ei ole mitään väliä. Aurinko nousee ja laskee päivittäin, ruokaa löytyy, majoitusta löytyy. Ja kaikki on lisäksi edullista. Kuudella eurolla selviää päivän.

Törmäsimme naapuri-bungalowissa asuvaan pariskuntaan, jolla ikää oli varmaan yli kuudenkympin ja he kertoivat, että ovat saarella kolmatta talvea. Tällä kertaa visiitti kestää viisi kuukautta. He olivat reissanneet Kaakkois-Aasiaa aiemminkin, ja mieltyivät paikkaan niin paljon, että ovat tulleet aina takaisin. Riippumatossa keinuminen kirja kourassa viihdytti meitäkin sen verran hyvin, ettei parin päivän jälkeen ollut vielä kiire minnekään. Viikkoon venähti.

Saarella pystyi valitsemaan sijaintinsa auringon suuntaan periaatteessa koko päivän. Tässä näkymä erään ravintolan pöydästä.

Matka jatkui eilen hitaasti, mutta kankeasti. Pääsimme tavoitteeseemme Champasakiin, pieneen kaupunkiin ennen Paksea, jossa viivyimme yhden yön. Aamulla kävimme vilkaisemassa kaupungin "ainoan" nähtävyyden, eli Wat Phu Champasakin. Kyseessä on khmeerien rakentama temppeli, joka on pykätty suunnilleen samoihin aikoihin Angkor Watin kanssa. Saman tyylinen, mutta luonnollisesti pienempi. Matka kaupungista temppelille taittui leppoisasti polkupyörillä ja aloin taas fiilistelemään viime vuoden fillarireissua ja uutta reissua jonnekin näille suunnille. Samoihin paikkoihin on kuitenkin tylsä mennä uudelleen, joten oisko Indonesia ja Malesia seuraavat? Iltapäivän porottavan auringon alla jatkoimme matkaa kohti Paksea ilmastoidussa VIP-bussissa! Ne ovat aika harvinaista herkkua tässä maassa. Tarkoituksena on huomenna vuokrata kaksipyöräinen, eli mopo, jättää suuremmat tavarat Pakseen ja hilpaista muutaman päivän tourneelle kohti idän pienempiä kyliä. Kohteina Paksong, Tat Lo, ehkä Sekong. Katsellaan mihin nenä näyttää ja missä viihtyy parhaiten.

P.S. Vaikka reissua on vielä jäljellä toista kuukautta, niin alkaa jostain syystä ajatukset jo laukkaamaan kotiin paluussa. Reissun loppua kohden on jonkun verran enemmän suunnitelmia kuin ensimmäisellä puolikkaalla oli, ja etenkin Suomeen tulon jälkeen on taas tuhat ja neljä juttua, mitä pitää hoitaa. Iskeeköhän tässä joku loppureissun ressi päälle? Paluulento on tammikuun 7. päivä torstaina, ja koulun oli tarkoitus jatkua suoraan seuraavana maanantaina, mutta se venähtikin viikolla eteenpäin, joten saan sopivan hengähdystauon arkeen palaamista varten. Jos sitä löytäis vaikka kämpän ja ehtis muuttamaan kamat takasin Lahteen..