Viimeisiä viedään

Sanotaan, että kaikki hyvä loppuu aikanaan ja Ko Changin kohdalla tämä tuntui pitävän erittäin hyvin paikkansa. Päätin lähteä kohti Bangkokia päivän varoajalla jo 2. päivän iltana, sillä lentoni Hong Kongiin lähtisi 5. päivän aamuna. Kuulin kuitenkin, että kaikki Ranongista Bangkokiin menevät bussit ovat loppuunmyytyjä viidennen päivän iltaan saakka. Puhelinsoitto asemalle varmisti asian. Vaihtoehtoja pohtiessamme löytyi ratkaisu yllättävältä taholta. Noin puolet venekyydeistä mantereelle uuden vuoden päivänä olivat darraisten venekuskien takia peruuntuneet ja osa myöhässä, joten saarelle jäi porukkaa jumiin. Eräs thaimaalaisporukka joutui yöpymään ravintolan lattioilla, koska bungalowit olivat täynnä. Jotain ihmeen kautta paikan omistaja alko tarjoomaan miulle jotain tän kyseisen porukan bussilippua Bangkokiin. Heillä oli kuulemma ylimääräisiä lippuja aamulla kymmeneltä lähtevään bussiin.

Näkymät Ko Changin bungalowista.

Aamulla kamat kasaan ja odottelemaan kello kahdeksan venettä Ranongiin. Paatit lähtevät Long Beachilta ja pysähtyvät tässä rannassa ennen matkaa mantereelle. Aamun ensimmäinen vene posotteli suoraan ohitse vilkuttaen iloisesti. Se oli siis täynnä. Niinpä jäimme odottelemaan seuraavaa, joka tulisi noin yhdentoista aikaan. Tässä vaiheessa bussilippu ei ollutkaan enään kello kymmenen lähtevään bussiin. No arvaatte varmaan? Juu, täynnä oli seuraavakin vene. Kippareiden uudenvuodenvietolla oli siis kauaskantoisia vaikutuksia. Päivän viimeinen kello kahden paatti kuitenkin pelasti tilanteen ja mahduimme änkemällä kyytiin.

Parin tunnin venematka oli kosteeta kyytiä, koska jouduttiin istumaan paatin keulassa. Ranongin rannassa lähdin porukan mukana jonnekin, en tiennyt minne. Jäimme lähelle satamaa ilmeisesti jonkun kotiin odottelemaan, kun muutama tyyppi lähti mopolla hakemaan autoa. Noin puolen tunnin kuluttua auto saapui ja survoimme kuusi matkustajaa pieneen Toyotaan. Ajelimme bussi-asemalle ja jännitys lipusta alkoi kasvaa. Kysyin matkalla, että ovatko he kaikki menossa Bangkokiin vai vain osa ja mukava sälli vaan nyökytteli, että kaikki. Asemalle päästyämme etsimmekin lippuluukun ja hetken kuluttua miulle lyötiin kouraan lippu sieltä tiskiltä ja selvis, ettei täst porukast kukaa oo mihikää Bangkokiin menossa! Kielimuuri, you know.

Islannissa ne ovat geysireitä, Japanssa onseneita ja Thaimaassa waliwambateja.

No, aikaa bussin lähtöön oli muutama tunti, joten lähdimme porukalla syömään. Joku mereneläviä tarjoava rafla löytyi ja ruoatkin tarjottiin nälkäiselle länkkärille. Lähistöltä löytyi myös Ranongin aika lailla ainoa nähtävyys, eli kuumat lähteet. Meno oli kuin Islannissa ja Japanissa konsanaan. Kuumimmissa lähteissä porukka paistoi jotain viiriäisen munia, hieman viileämmissä pääsi huljuttelemaan jalkoja. Lisäksi paikalta löytyi kaikkien lämmönystäville katettu alue, joka oli parkkiruutujen omaisesti jaettu 1x2m ruutuihin, joissa sai käydä nukkumassa. Lattia oli luonnollisesti lämmitetty lähteiden vedellä, joten paljain jaloin kävelykin oli hieman liian kuumaa. Ei oikein sopinut illan +26 ilman lämpötilaan. Paikallisia oli kuitenkin pötköllään lattian täydeltä.

Uudet tuttavani testaavat kuumaa lattiaa. Toinen vasemmalta kysy ruokailun yhteydessä, et onks Suomessa pingviineitä.

Kasin aikoihin hilpaisimme takaisin bussiasemalle ja matka kohti Bangkokia alkoi. Meikäläisen tuurilla miulle osu takapenkki, jonka kallistusmekanismi oli sökönä, joten yö meni sitten sujuvasti pystyssä istuskellessa. Viiden aikaan saavuin Bangkokiin ja otin pari lisätuntia unta bussiaseman lattialla. Loppuaika sujuikin peukaloita pyöritellessä ja aikaa tappaessa. Onneksi törmäsin vielä Jenniin, joka oli lentelemässä suoraan Bangkokista kohti Helsinkiä. Olin yhden yön Bangkokissa ja seuraavan yön vietin lentokentän mukavilla istumiseen muotoilluilla penkeillä, koska lentoni lähti kuuden aikaan aamulla. Myös Hong Kongissa kahden päivän suunnitelma oli lähinnä tappaa aikaa ja hakea viimeiset ostokset. Ajan tappamiseen tuli helpotusta, kun OB:n työporukka oli viettämässä Sinin synttäreitä. Ilta sujui mukavasti neljän kuukauden takaisten tuttavien kanssa. Seuraavana iltana otin hyvissä ajoin suunnan lentokentälle ja odottelin puolen yön aikaan lähtevää lentoani.

Tässä vaiheessa alkoi oikeasti tuntua, että kohta ollaan Suomessa. Reissun mitoitus tuntui täydelliseltä. Neljä kuukautta salli riittävän rauhallisen etenemistahdin ja irtautumisen arjesta. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, ettei haluaisi takaisin Suomeen. Viimeisimmät uutiset paukkupakkasista ja lumihangista vain lisäsi halua palata kotiin. Toki hommaan oli jo viimeisen kuukauden verran pikkuhiljaa asennoitunut ja etenkin koulun penkki, niin hassulta kun se kuulostaakin, houkutteli ja teki palaamisen miellyttäväksi. Suuntaavat opinnot alkavat. Suomi kutsuu!

"Seuraavana Tikkurila, nästan Dickursby"