Pelkoa ja inhoa Saigonissa

Saigonin visiitti sujui suunnitelmien mukaisesti, vaikkakin "muutama päivä" oli taas liukuva käsite ja jumahdin melkein viikoksi. Heti ensimmäisenä päivänä kävin etsimässä Notre Damen katedraalin vieressä sijainneen pääpostin, johon paketin Suomesta oli määrä saapua. Suomen posti lupaili lähetettäessä 8-9 päivää, mutta kaksi viikkoa sitten lähetetty paketti ei ollut saapunut. Virkailija arveli, että Suomesta asti paketin tulo kestää kolmesta neljään viikkoa. Ei siis saapunut Lariamit, joten nyt ollaan sitten ilman. Täytyy väistellä hyttysiä siis hieman tarkemmin. Jatkosuunnitelmia tämä muuttaa sen verran, että kun alunperin oli tarkoitus Mekong-deltan ja Phu Quocin saaren jälkeen jatkaa suoraan Kambodzan rajalle, niin nyt täytyy kuitenkin koukata Saigonin kautta ja toivoa, että paketti olisi ehtinyt perille.


Riisiä on tässä maassa muutamaa eri sorttia.

Ensimmäisen päivän aikana kävin myös vierailemassa Vietnamin sotamuseossa. Paikka oli erittäin vaikuttava, ja tunnelma synkkä. Ihmiset kulkivat taululta toiselle vakavin ilmein. Ulkona oli esillä suurempaa sotakalustoa ja sisältä löytyi tietenkin aseita ja ammuksia, mutta kiinnostavinta museossa oli ehdottomasti valokuvat, joita oli esillä kymmenittäin. Joukossa oli tunnettujen ja vähemmän tunnettujen sotakuvaajien otoksia sodan ajalta, aina taistelutilanteista sodan taustoihin asti. Seinältä löytyi mm. Robert Capan viimeiseksi jäänyt kuva vuodelta 1954, jolloin alueella oli käynnissä ensimmäinen Indokiinan sota.

Kuvissa ei juurikaan peitelty sodan raadollisuutta.

Itse yllätyin siitä, kuinka oivaltavasti valokuvaajat käyttivät hyödyksi tekniikkaa jo tuolloin. Helikopteriin kiinnitetyn M60:n piipussa oli remote-kameraa ja suuresta peltoaukeasta oli tehty panoraamaa yhdistämällä useampi kuva jälkikäsittelyssä. Oma Vietnamin sodan tuntemus laajeni kyllä roimasti vierailun myötä. Esimerkiksi napalmin käytön laajudesta kyllä tiesin, mutta kemiallisten aseiden määrät olivat ihan uutta tietoa. Amerikkalaiset levittivät Vietnamiin lähes 100 miljoona litraa "Agent Orangea". Kyseisen myrkyn aiheuttamaa tuhoa ilmaistiin valokuvilla epämuodostuneista lapsista. Kuvia oli todella paljon.

Esillä oli myös kaksi kuvaa Suomesta. Tämä ruutu on otettu Helsingissä vuonna 1970.

Toinen sotaan liittyvä vierailukohde oli Saigonin lähellä sijaitsevat Cu Chi-tunnelit. Järkkäsin mopokyydin koko päiväksi, ja kiertelimme tunneleiden lisäksi muitakin paikkoja. Tunnelit ovat siis sodan aikana Vietcong-sissien kaivamia piilopaikkoja, jotka osoittautuivat todella tehokkaiksi. Todella kapeita tunneleita oli sodan aikana parhaimmillaan kaivettu noin 250 kilometriä Saigonin ja Kambodzan rajan väliselle alueelle. Jäljellä ei ole enää paljoakaan, sillä tunneleiden paljastuttua jenkit pommittivat alueen läpikotaisin. Näytteillä oli myös erinäisiä ansoja, joita sissit olivat rakentaneet Amerikkalaisten päänmenoksi.

Tunnelit olivat oikeasti todella ahtaita. Alkuperäiset sisäänmeno aukot olivat kooltaan noin 25x40cm. Onneksi meille pullamössöturisteille oli tehty omat aukot.

Mopo-opas Nghia. Lausuttiin joteki Nhjii.

Mopokuskin suosiollisella avustuksella tuli poikettua myös Madventuresin viitoittamalla tiellä. Aiheena oli Madcook ja eineksenä tietenkin Vietnamin erikoisuus eli käärme. Tiukkojen hintaneuvotteluiden jälkeen pääkokki hyppäsi mopon selkään ja lähti hakemaan elukkaa kotoaan. Kaava oli perinteinen, eli ensin kärmekseltä henki (ja pää) pois, veret valutetaan riisiviinan sekaan ja mukaan heitetään vielä elikon sydän. Alkudrinksu huiviin, terveyttä ja manpoweria roppakaupalla ja itse aterian kimppuun. Maustehässäkkä sisälsi suolaa ja lemongrassia ja liha tarjoiltiin sipulin ja patongin kera. Kovin täyttävästä murkinasta ei ole kyse, sillä ruotoa lierossa riittää. Syöminen tapahtui sormineen ja vastasi hieman hornetteja, sillä enemmän oli sitä ei-syötävää.

Päivän eines apukokki Nykterin hyppysissä.

Pää tipahti lattialle ja riisiviina vaihtoi väriään.

Kärmes kouristeli ja sätki vielä tässäkin vaiheessa, vaikka nahka oli jo "luotu".

"Chúc súc khoé!" Edellisestä alkoholiannoksesta olikin kulunut reilut kuus vuotta..

Hyvää oli, lautanen tuli syötyä tyhjäks asti.

Viimeisenä iltana Saigonissa päätin lähteä kokeilemaan Lonely Planetissa suositeltua hierontaa ja saunaa! Kyseessä oli jonkinlaisen sokeiden järjestön ylläpitämä asiallisen oloinen paikka, jossa kaikki hierojat olivat sokeita. Sisään astuessani vanhan kunnon Vietnamin salvan tuoksu tunkeutui nenääni ja silmiä kirveli. Hinta oli erittäin edullinen, tunnin hieronta ja saunominen maksoi yhteensä noin kolme euroa. Hieronta itsessään oli kovin erikoinen tai ainakin perinteisestä hieronnasta poikkeava. Noin 80% ajasta sälli hakkas, taputteli ja läpsi aika voimakkainkin ottein ja loppuajan hän työnteli peukaloitaan eri lihasten alle. Tasainen läiskiminen kuului muistakin kopeista, ja rytmitajua tuntui löytyvän. Välillä ukko kiipes hierontapöydän päälle seisomaan ja paineli selkääni koko painollaan.

Hieronnan jälkeen suuntasin testaaman täkäläisen saunan, jonka koettuani hieronta alkoi tuntua hyvinkin normaalilta. Sauna itsessään oli hyvin paljon suomalaisen kaltainen, joskaan ei ihan niin kuuma. Hieman liian pieni sähkökiuas lämmitti koppia ja ylälauteelta heitettiin jopa löylyä, pyyhkeet päällä tietenkin. Homma alkoi kuitenkin saada erikoisia piirteitä, kun ensin vieressäni istuneen kaverin katse ja sen jälkeen käsi tavoitti reiteni. Pikainen napautus sormille ja kotimainen "Mitä helvettiä?" laukaisi kuitenkin tilanteen ja sälli poistui saunasta. Kelailin mielessäni, että olikohan tää nyt yksittäistapaus vai oonko eksynyt johonkin vasureiden saunaan. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut itsekseen miettiä, sillä ylälauteen täyttyessä yhden kohdalleni seisomaan jääneen kaverin käsi alkoi lähestyä polveani yhtä huomaamattomasti ja siinä vaiheessa loppui meikäläisen saunomiset. Suihkun kautta vaatteet päälle ja pihalle. En tiiä ketkä niitä Lonely Planetin suosituksia kirjottelee, mut tää mesta oli ainaki suora, ko Palanderin laskulinjat!

Saigon oli siis vähintääkin yllätyksellinen ja täynnä kokemuksia. Seuraavaksi matka jatkuu linjuriautolla kohti Mekongia, määränpäänä Vinh Long. Sieltä seuraavana päivänä kohti Rach Giaa ja edelleen Phu Quocin saarelle. Toivottavasti säät paranevat, sillä nyt on sadellut vettä käytännössä joka päivä viikon verran..

P.S. Edellisestä bloggauksesta oli julkaisuvaiheessa mystisesti kadonnut muutama kappale, mutta ne on nyt lisätty paikoilleen. Käykäähän lukemassa.