sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Mui Ne

Kuten arvata saattoi, ei passia vielä aamulla näkynyt ja aikainen herätys meni munille. Uusi lupaus oli puolen päivän aikaan ja varttia vaille kaksitoista passi saapui uuden leiman kera, joka sallisi Vietnamissa oleskelua marraskuun toiseen päivään saakka. Paikallisbussi takaisin Danangiin meni taas hintataisteluksi, jonka voittaja jäi kuitenkin hieman tulkinnanvaraiseksi. Bussiasemalle päästyäni selvitin seuraavana lähtevän bussin ja kysyin hintaa. Lipunmyyjä ilmoitti hinnaksi 50,000d, eli noin kaksi euroa. Bussin kyljessä oli hinta 10,000d. Osoittelin hintaa kysyvästi ja sälli vaan peitti hintaa kädellään ja selitti 50,000d hinnasta. Naurahdin ja lähdin kyselemään muiden bussien aikatauluja. Hetken kuluttua lippu-lasse tulikin jo perääni ja oli pudottanut hinnan 30,000 dongiin, ja koska muut bussit olivat lähdössä vasta paljon myöhemmin, suostuin siihen. Maksoin astuessani bussiin ja jäin kiusallani seuraamaan paikallisten rahastamista. Penkit olivat jenkkileffoista tuttuja koulubussi-korkuisia, joten etupenkistä näki takapenkkiin asti. Pari penkkiä taaempana istui nuori paikallinen mies, joka kaivoi 20,000d setelin ja ojensi sen näkyvästi rahastajalle. Sälli vilkas miuhun päin ja meni iha vaikeeks, nappas nopeesti setelin ja käänty pois päin toiselle puolelle käytävää. Seuraavan asiakkaan jälkee se istahti tän nuoren sällin viereen, vilkas taas miuhun ja anto "huomaamattomasti" penkin takana vaihtorahat miehelle. En voinu muuta ko nauraa, ja kaveri ties tasan tarkkaan, et oon tietone hinnasta. Taas se kiemurteli ja jatko matkaansa bussin takaosaan. Jatkoin tarkkailuani koko tunnin matkan ajan sitä mukaa, kun uusia matkustajia tuli matkan varrelta kyytiin ja otin täyden vastineen rahoilleni.

Iltapäiväl ripotteli vähä vettä..

Saavuttuani Danangiin, hyppäsin bussista pois sopivasti juna-aseman kulmilla ja lähdin kyselemään etenemismahdollisuuksia Nha Trangiin. Päiväjuna oli tietysti lähtenyt noin tuntia aikaisemmin, ja kun tiedustelin yöjunan paikkoja, oli kaikki makuupaikat jo menneet. Seuraavana aamuna lähtevään junaan olisi ollut järkyttävän hintasia soft-sleepereitä jäljellä, mutta kolminkertainen hinta istumapaikkaan verrattuna ei houkutellut. Ei siis auttanut muu kuin ottaa istumapaikka samana iltana lähtevään junaan. Toinen epämiellyttävyys olisi kaupungissa pyöriminen kaikkien kamojen kanssa iltaan asti, sillä juna-asemilla ei ole tavaransäilytysmahdollisuutta. Lähdin taaplaamaan keskustaa kohti ja ajattelin käydä kyselemässä jostain guesthousesta jos he maksua vastaan säilyttäisivät kamojani. Törmäsin kuitenkin yhden katukahvilan terassin läpi pujotellessani siihen samaan mopokuskiin, jonka kanssa Hoi Anin reissu toteutui ja morottelujen jälkeen olikin jo juomat pöydässä ja rinkka kahvilan takahuoneessa säilössä. Homma helpottui siis kamojen osalta. Lähdimme mopomiehen kanssa syömään johonkin hänen kantapaikkaansa ja kyseessä oli taas perussetti riisiä ja kaikkea mahdollista lisuketta, joista puoliakaan ei tunnistanut. Loppupäivä meni pyöriessä kaupungilla seuraten kalastajia joen penkalla ja samoja breikkaajia, jotka bongasin jo edellisellä visiitillä.

Kymmenen aikoihin kävin nappaamassa repun pykälään ja suuntasin juna-asemalle. Kiskot kirskahtivat junan liikkeellelähdön merkiksi minuutilleen oikeaan aikaan ja pitkä, tuskainen yö äärimmäisen pienessä penkissä oli valmis alkamaan. Vieruspaikka oli tietenkin varattu, joten oli vain yritettävä mahtua omaan penkkiin. Käytävän toisella puolella kaveria oli lykästänyt kahden penkin muodossa ja 150cm sälli veteli tyytyväisen hirsiä melkein suorana penkillä makoilleen. Ite oisin tarvinnu ehkä neljä penkkiä. Mutta jotta yö ei olis ollu liian helppo, niin päätti reissun ensimmäinen ribali saapua kylään! Päivällä ruoan kanssa pöytään kannettiin myös kullanruskeaa juomaa, jota luulin teeksi. Ensimmäisen rohkean kokoisen huikan mauttomuus teki selväksi, että kyseessä oli vesijohtovettä ja vaikka jätinkin juoman sikseen, niin vatsa ehti ilmeisesti suuttumaan. Vaikka junan vessa toimikin kuin junan vessa, niin ois tän ehkä jossain muualla mielummin lusinut. Yö meni siis ahtaan penkin ja vessan väliä ravatessa, mutta onneksi imodiumit teki tehtävänsä ja aamulla oltiin taas pelikunnossa.

Nha Trangissa juna-asema ja bussi-asema oli hyvin lähekkäin, joten kävelin junalta suoraan bussille. Sopiva bussi olikin lähtökuopissa ja matka kohti Mui Nea jatkui saumattomasti. Kulkuvälineeksi osui uusi tuttavuus, eli makuubussi. Linjuriauto, jossa on pelkkiä makuupaikkoja, kahdessa kerroksessa. Oli ilmastoinnit, vesitarjoilut ja isot LCD:t. Luvattu matka-aika aika Phan Thietiin ei ihan pitänyt, mutta olin siellä kuitenkin hyvissä ajoin. Siitä mopokyyti Mui Nen rantaan ja valitsemaan sopivaa majoitusta.

Kahden ensimmäisen päivän kuvio oli yksinkertainen. Pyörin aurinkotuolissa kuin koira vartaassa Hanoin toreilla ja koitin vältellä palamista. Surffaus jäi haaveeksi, sillä aaltoa ei ollut tarpeeksi. Lajivaihtoehtoja oli tarjolla useampiakin, mutta toinen vaihtoehto windsurfing näytti kovin tylsältä, kun pari aloittelijaa rannassa ähelsi. Kitesurfing taas näytti erittäin pätevältä, mutta pelkän leijan käsittelemiseen olis varmaan uponnut pari päivää ja lautaan toinen mokoma, joten rahaa olisi palanut aivan poskettomasti. Niinpä oli tyydyttävä rannalla ruikuttamiseen.

Täl rannal se ruikuttamineki on iha hyvä vaihtoehto.


Piristystä päivääni toi paikallisen sekatavarakaupan valikoimista löytynyt helmi. Olin ostamassa kolaa ja aurinkorasvaa, kun kassan vieressä olleen käytettyjen kirjojen pinon päältä bongasin nimen Kaari Utrio! Vaikka viimeisin vapaaehtoisesti lukemani kirja onkin varmaan Viisikko ja vuosi jotain 90-luvun puoliväliä, niin ei tässä tilanteessa voinut olla ostamatta Pappilan Neitoja. 1830-luvun Suomeen sijoittuva romaani Pappilan neitojen naimakaupoista torpparien ja paronien kanssa. Huikeeta! Teos oli luettu yhdessä päivässä ja selkä on vieläkin punainen.

Kitesurfing oli suosituin laji. Leijoja pyöri kuin lokkeja kalasatamassa.


Jotta Mui Ne ei menisi ihan makoiluksi, vuokrasin jälleen kaksipyöräisen. Tällä kertaa tarjolla oli edullinen Honda Wave, ehkä yleisin pyörä täällä päin maailmaa. Tässä vekottimessa oli vaihteet, ja kuskin tiedustellessa ajokokemustani vaihdepyörällä oli rehellisesti kerrottava, että "Tottakai oon ajanu, paljonki!" Pieni testirundi kuski kyydissä ja taidonnäyte oli annettu. "You excellent driver!" Suuntasin kohti kaupungin ulkopuolelle, josta löytyi upeaa rantatietä kaahattavaksi. Mittari toimi siihen asti, kun viisari ylitti 80km/h, ja sitten poksahti ilmeisesti sulake, eikä viisari värähtänytkään loppupäivänä. Mopo kuitekin kulki ja pääsin pienen saharaan, eli hiekkadyyneille. Dyynejä oli useammassa eri paikassa ja erivärisellä hiekalla. Aloitin valkoisesta, jossa kokeilin suosittua lajia, eli sand-slindingia. Homma toimii siis samalla tavalla kuin pulkkamäessä, mutta laskualustana on hiekka ja pelivälineenä pala taipuisaa muovia. Kokemus oli huikean hauska, vaikka jo ensimmäisen mäen jälkeen joka paikka oli aivan täynnä hiekkaa.

White Sand Dunes - Drop-in


Toinen kohde oli punainen, ja värieron hiekassa kyllä huomasi. Nämä dyynit olivat hieman lähempänä kaupunkia ja niin vierailijoita, kun liukurinmyyjiäkin oli enemmän. Nuoret alle kouluikäiset kaupustelijat puhuivat hämmentävän hyvää englantia. Työ tekijäänsä opettaa ja sillee..



Mui Nessa vierähti aika yllättävän mukavasti. Tiesin etukäteen, että paikka on täynnä turisteja, mutta tänne se jotenkin sopi aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Hoi Aniin. Täällä koko ranta on täynnä resorttia ja paikallisia näkyy vain ravintoloiden ja kauppojen kassoilla. Elämä keskittyy rannan ja auringon sekä erilaisten vesiaktiviteettien ympärille. Alan myös pikkuhiljaa ymmärtämään niitä, jotka viettävät "kauden" lumen sijaan jossain lämpimässä surffilaudan tai leijan kanssa. Ei ollenkaan pöllömpää.

Top Gear -maisemaa. Kyl tääl kelpaa mopoilla.


Matka kohti etelä-Vietnamin sydäntä, Saigonia jatkui tänään perinteisemmällä bussilla. Matkaan tuhrautui luvatun 4½h sijaan melkein kuusi, ja kun uni ei oikein tullut, niin ehti matkalla miettimään jos jonkinmoista. Mieleeni muistui itselleni uusi, Tarun Hong Kongissa esittelemä tuttavuus: Treasure map eli aarrekartta. Ideana on siis askarrella itselleen tulevaisuuden suunnitelmat, tavoitteet ja unelmat kartaksi, joka ripustetaan näkyvälle paikalle. Homman pitäisi kuulemma toimia siten, että kun karttaa vilkuilee päivittäin esim jääkaapin ovessa, niin kaikki tekeminen alkaa tähtäämään niihin omiin tavoitteisiin ja lopulta ne toteutuu. Bussimatkalla mietin omaa karttaani ja päätin, että reissun aikana täytyy sellainen väsätä. Aikaahan tällaiseen pohdiskeluun reissulla riittää. Askartelumahdollisuudet ovat toki aika vähissä, mutta täytynee tehdä digitaalinen versio ja muuntaa se joskus myöhemmin leikkaa-liimaa-tyyppiseksi kartaksi.

Saigon on nyt saavutettu ja täällä olisi tarkoitus viipyä muutama päivä. Kiirettä ei viisumin jatkamisen myötä ole, joten katsellaan rauhassa. Heti huomenna täytyy etsiä pääposti ja käydä kyselemässä selvisikö Lariamit perille. Tänään ois pitäny ottaa seuraava. Saigonin suunnitelmissa ois ainakin käydä vilkaisemassa sotamuseota ja Vietcongien tunneleita sodan ajalta.

1 kommentti:

  1. Sivu a (niin, siis facebook) johti sivulle b,c ja d ja toi lukemaan sun blogia sivulle k. Oli pakko laittaa kommenttia noista Pappilan neidoista, aivan loistavaa :-) Reissukuumeisena ja rahankeruuvaiheessa olevana naailmanympärimatkasta haaveilevana lievitän tätä odottamisen tuskaa seuraamalla jatkossakin näitä seikkailuja. Nautihan olostasi :-) Anna-SofiaK

    VastaaPoista