Vietnamin rippeet

Saigonin hulinan jälkeen päätin viettää viimeiset päivät Vietnamissa hieman rauhallisemmissa maisemissa. Otin suunnaksi Phu Quoc -saaren Siiaminlahdelta ja päätin pysähtyä matkalla Mekong Deltalla. Olin etukäteen käynyt tiedustelemassa jo kaksi eri bussiasemaa Saigonista, joista molemmista olisi päässyt bussilla Vinh Longiin, mutta kun aamulla reppu selässä pyysin mopokuskia kuskaamaan miut toiseen näistä, hän väitti kivenkovaan, ettei näiltä asemilta pääse ja vei miut kolmannelle. Homma hoitui sieltäkin ja mopokyytiä edullisempi bussilippu takasi matkan jatkumisen. On vähän hassua ajella ekana mopolla kymmenkunta kilometriä kaupungin laidalla sijaitsevalle bussiasemalle, maksaa siitä pari euroa ja sitten maksaa hieman vähemmän yli sadan kilometrin bussimatkasta. Olin bussissa ensimmäisten joukossa ja pääsin jopa valitsemaan itse penkkini. Tämä osoittautui hyväksi tuuriksi, sillä viimeiset tulijat saivat vain muovijakkarat käytävälle.

Reilun kolmen tunnin siivu sujui kivuttomasti ja iltapäivällä saavuin Vinh Longin keskustaan. Kaupunki on keskellä Mekongin haaroja ja päätin kokeilla kotimajoitusta eräällä joen ympäröimällä saarella. Mopokuskin suosiollisella avustuksella suuntasimme lautalle, jolla pääsi joen yli saarelle. Majoitusta tarjoava perhe ei juurikaan puhunut englantia, mutta paikalla oli kaksi vanhempaa saksalaispariskuntaa, joilla oli oma opas mukanaan, joten tulkkausapua löytyi. Majoitus ei ollut ehkä ihan sitä mitä kuvittelin "homestay":n tarkoittavan ja taloon oli rakennettu erillisiä makuuhuoneita eri kokoisille porukoille. Sain itselleni neljän sängyn huoneen, joten tilaa riitti. 12 dollarin hintaan sisältyi illallinen ja aamiainen, joista ensimmäinen osoittautui illan kohokohdaksi. Olin kuullut hehkutusta näistä kotimajoituksista, joissa kokkaillaan illan ruoat yhdessä isäntäperheen kanssa ja istutaan yhdessä pöytään murkinoimaan. Olin siis hieman pettynyt, kun homma hoidettiin ravintolatyyliin omassa pöydässä, mutta ateria itsessään oli aivan huikea. Pöytääni kannettiin yhteensä kymmenen lautasta, kaksi soppalautasta ja erinäisiä pieniä kuppeja mausteineen. Tarjolla oli riisipaperiin käärittävää kalaa, riisiä, kasviksia, kahta eri lihaa, valtavan kokoinen rapu, kasviskeittoa ja jos jonkinlaista lisukketta. Vaikka parhaani mukaan yritin tuhota maittavia eineksiä, niin raja tuli vastaan, eikä kymmenen lautasta tyhjentynyt kokonaan.


Aamulla matka jatkui kohti keskustaa ja seuraavaa bussia. Mopokuski vei asemalle ja kertoi mistä lippuja saa, mutta tällä kertaa myytiin ei oota. Ilmeisesti viikonlopun takia suoria busseja seuraavaan kohteeseeni Rach Giaan ei kulkenut vaan piti ottaa Saigonista Rach Giaan matkalla oleva bussi lennosta. Tässä vaiheessa tajusin välittömästi, että neljän tunnin matka tulee olemaan tuskainen, sillä bussit ovat yleensä täynnä jo lähtiessään ja jos matkalta tulee lisää väkeä, niin ne istuvat sitten käytävällä. Mopokuski ajeli ison tien varteen ja heilutteli varmaan puolen kymmennelle bussille turhaan, kunnes eräs pikkubussi pysähtyi. Yksi "paikka" löytyi. 16 hengen bussissa oli jo valmiiksi 18 henkeä. Tilaa oli niin vähän, että toisen jalan varpaat eivät mahtuneet suoriksi. Kaikki lukijat on varmaan joskus käynyt koulua ja tietää, että oppitunnin sujuvuus on suoraan verrannollinen kellon seuraamisee. Jos aihe kiinnostaa ja opettaja osaa hommansa, niin ei kelloa välttämättä tule vilkaistua ollenkaan. Jos taas tilanne on päinvastainen, niin kelloa saattaa ensimmäisen kerran vilkaista kymmenen minuutin jälkeen ja jatkaa sitä viiden minuutin välein. Vilkaisin neljän tunnin bussimatkalla ensimmäisen kerran kelloa kahdenkymmenen minuutin kohdalla.

Parin tunnin hitaan kuoleman jälkeen pelastus saapui ja yksi matkustaja jäi pois kyydistä ja pääsin oikealle penkille. Seuraavaan kahteen tuntiin en tainnut vilkaista kelloa kertaakaan. Perille päästyäni etsin majoituksen ja suuntasin etsimään laivalippua saarelle. Taas kävi tuuri, sillä sain viimeisen lipun seuraavana aamuna lähtevään paattiin. Hinta tällä välillä on aika suolainen, noin 9 euroa 2½h matkasta. Aamulle oli luvattu vesisadetta, mutta aurinko paistoi lämpimästi. Kun paatti irtosi laiturista kerääntyi pilvet taivaalle ja hetken kuluttua vettä alkoi satamaan ihan huolella. Oma paikkani oli kannella pienen katoksen alla, johon tietenkin satoi sisään. Vedin niskaani edellisenä päivänä pankkiautomaattijonosta saamani sadeviitan ja vaivuin armeijasta tuttuun syväjäähän. Koko matka meni täydellisessä koomassa, ehkä johtuen edellisen yön neljän tunnin yöunista. Ehkä ihan hyvä niin, ei tarvinnut välittää sateesta.


Saaren teistä vain osa on päällystettyjä ja ennen majoituksen löytymistä pääsimme seurailemaan oranssiin mutaan juuttuneen auton irroitusta aitiopaikalta omasta pikkubussistamme. Päädyin edulliseen rantabungalowiin rannan tuntumaan ja iltapäivä meni sateen takia nukkuessa, kuten loppuiltakin. Seuraavana päivänä sade oli vaihtunut auringonpaisteeseen ja sitä oli luvattu koko loppuviikoksi. Vuokrasin jälleen mopon ja kiertelin saarta ympäri päivän aikana. En tajunnut etsiä karttaa lähtiessäni, joten mitään ihmeempiä nähtävyyksiä ei tullut kierreltyä, mutta eipä tämä saari juuri niitä tarjoakaan. Tänne tullaan etsimään rauhaa ja aurinkoa ja niitä molempia on tarjolla yllin kyllin. Siksi seuraavat päivät sujuivatkin leppoisasti rannassa mango-shakeja maistellen. Bungaloweista löytyy myös pätevät riippumatot, joten siinäkin on aikaa kulunut ihan kiitettävästi.

Tässä hieman Aurinkomatkat -henkistä kuvasatoa saarelta.







Alkuperäinen suunnitelma oli siis jatkaa täältä suoraan Kambodzan rajalle, mutta koska Lariamit eivät ehtineet Saigoniin, niin nyt on pakko lähteä vielä käymään siellä ja toivoa, että paketti olisi saapunut. Hieman turhaa edestakaisin ajelua, etenkin jos kyseessä on hukkareissu. Jatkan huomenna iltapäivän laivalla takaisin Rach Giaan ja sieltä bussilla Saigoniin. Pysähdyn näillä näkymin yhdeksi yöksi matkalle Can Thohon, jottei tarvitse lusia kahdeksaa tuntia bussissa kerralla. Maanantaina menee viisumi umpeen, joten sitä ennen pitää ehtiä Kambodzaan.

P.S. Blogspot ei vieläkään tarjoa kävijälaskuria, niin heitelkääpä kommentteihin jotain terveisiä, niin tietää vähän ketkä kaikki näitä höpinöitä seurailee! Lenikin voi heittää jonkun ujon "Moi":n tai kertoa vaikka paljon Oulussa on lunta :)

Pelkoa ja inhoa Saigonissa

Saigonin visiitti sujui suunnitelmien mukaisesti, vaikkakin "muutama päivä" oli taas liukuva käsite ja jumahdin melkein viikoksi. Heti ensimmäisenä päivänä kävin etsimässä Notre Damen katedraalin vieressä sijainneen pääpostin, johon paketin Suomesta oli määrä saapua. Suomen posti lupaili lähetettäessä 8-9 päivää, mutta kaksi viikkoa sitten lähetetty paketti ei ollut saapunut. Virkailija arveli, että Suomesta asti paketin tulo kestää kolmesta neljään viikkoa. Ei siis saapunut Lariamit, joten nyt ollaan sitten ilman. Täytyy väistellä hyttysiä siis hieman tarkemmin. Jatkosuunnitelmia tämä muuttaa sen verran, että kun alunperin oli tarkoitus Mekong-deltan ja Phu Quocin saaren jälkeen jatkaa suoraan Kambodzan rajalle, niin nyt täytyy kuitenkin koukata Saigonin kautta ja toivoa, että paketti olisi ehtinyt perille.


Riisiä on tässä maassa muutamaa eri sorttia.

Ensimmäisen päivän aikana kävin myös vierailemassa Vietnamin sotamuseossa. Paikka oli erittäin vaikuttava, ja tunnelma synkkä. Ihmiset kulkivat taululta toiselle vakavin ilmein. Ulkona oli esillä suurempaa sotakalustoa ja sisältä löytyi tietenkin aseita ja ammuksia, mutta kiinnostavinta museossa oli ehdottomasti valokuvat, joita oli esillä kymmenittäin. Joukossa oli tunnettujen ja vähemmän tunnettujen sotakuvaajien otoksia sodan ajalta, aina taistelutilanteista sodan taustoihin asti. Seinältä löytyi mm. Robert Capan viimeiseksi jäänyt kuva vuodelta 1954, jolloin alueella oli käynnissä ensimmäinen Indokiinan sota.

Kuvissa ei juurikaan peitelty sodan raadollisuutta.

Itse yllätyin siitä, kuinka oivaltavasti valokuvaajat käyttivät hyödyksi tekniikkaa jo tuolloin. Helikopteriin kiinnitetyn M60:n piipussa oli remote-kameraa ja suuresta peltoaukeasta oli tehty panoraamaa yhdistämällä useampi kuva jälkikäsittelyssä. Oma Vietnamin sodan tuntemus laajeni kyllä roimasti vierailun myötä. Esimerkiksi napalmin käytön laajudesta kyllä tiesin, mutta kemiallisten aseiden määrät olivat ihan uutta tietoa. Amerikkalaiset levittivät Vietnamiin lähes 100 miljoona litraa "Agent Orangea". Kyseisen myrkyn aiheuttamaa tuhoa ilmaistiin valokuvilla epämuodostuneista lapsista. Kuvia oli todella paljon.

Esillä oli myös kaksi kuvaa Suomesta. Tämä ruutu on otettu Helsingissä vuonna 1970.

Toinen sotaan liittyvä vierailukohde oli Saigonin lähellä sijaitsevat Cu Chi-tunnelit. Järkkäsin mopokyydin koko päiväksi, ja kiertelimme tunneleiden lisäksi muitakin paikkoja. Tunnelit ovat siis sodan aikana Vietcong-sissien kaivamia piilopaikkoja, jotka osoittautuivat todella tehokkaiksi. Todella kapeita tunneleita oli sodan aikana parhaimmillaan kaivettu noin 250 kilometriä Saigonin ja Kambodzan rajan väliselle alueelle. Jäljellä ei ole enää paljoakaan, sillä tunneleiden paljastuttua jenkit pommittivat alueen läpikotaisin. Näytteillä oli myös erinäisiä ansoja, joita sissit olivat rakentaneet Amerikkalaisten päänmenoksi.

Tunnelit olivat oikeasti todella ahtaita. Alkuperäiset sisäänmeno aukot olivat kooltaan noin 25x40cm. Onneksi meille pullamössöturisteille oli tehty omat aukot.

Mopo-opas Nghia. Lausuttiin joteki Nhjii.

Mopokuskin suosiollisella avustuksella tuli poikettua myös Madventuresin viitoittamalla tiellä. Aiheena oli Madcook ja eineksenä tietenkin Vietnamin erikoisuus eli käärme. Tiukkojen hintaneuvotteluiden jälkeen pääkokki hyppäsi mopon selkään ja lähti hakemaan elukkaa kotoaan. Kaava oli perinteinen, eli ensin kärmekseltä henki (ja pää) pois, veret valutetaan riisiviinan sekaan ja mukaan heitetään vielä elikon sydän. Alkudrinksu huiviin, terveyttä ja manpoweria roppakaupalla ja itse aterian kimppuun. Maustehässäkkä sisälsi suolaa ja lemongrassia ja liha tarjoiltiin sipulin ja patongin kera. Kovin täyttävästä murkinasta ei ole kyse, sillä ruotoa lierossa riittää. Syöminen tapahtui sormineen ja vastasi hieman hornetteja, sillä enemmän oli sitä ei-syötävää.

Päivän eines apukokki Nykterin hyppysissä.

Pää tipahti lattialle ja riisiviina vaihtoi väriään.

Kärmes kouristeli ja sätki vielä tässäkin vaiheessa, vaikka nahka oli jo "luotu".

"Chúc súc khoé!" Edellisestä alkoholiannoksesta olikin kulunut reilut kuus vuotta..

Hyvää oli, lautanen tuli syötyä tyhjäks asti.

Viimeisenä iltana Saigonissa päätin lähteä kokeilemaan Lonely Planetissa suositeltua hierontaa ja saunaa! Kyseessä oli jonkinlaisen sokeiden järjestön ylläpitämä asiallisen oloinen paikka, jossa kaikki hierojat olivat sokeita. Sisään astuessani vanhan kunnon Vietnamin salvan tuoksu tunkeutui nenääni ja silmiä kirveli. Hinta oli erittäin edullinen, tunnin hieronta ja saunominen maksoi yhteensä noin kolme euroa. Hieronta itsessään oli kovin erikoinen tai ainakin perinteisestä hieronnasta poikkeava. Noin 80% ajasta sälli hakkas, taputteli ja läpsi aika voimakkainkin ottein ja loppuajan hän työnteli peukaloitaan eri lihasten alle. Tasainen läiskiminen kuului muistakin kopeista, ja rytmitajua tuntui löytyvän. Välillä ukko kiipes hierontapöydän päälle seisomaan ja paineli selkääni koko painollaan.

Hieronnan jälkeen suuntasin testaaman täkäläisen saunan, jonka koettuani hieronta alkoi tuntua hyvinkin normaalilta. Sauna itsessään oli hyvin paljon suomalaisen kaltainen, joskaan ei ihan niin kuuma. Hieman liian pieni sähkökiuas lämmitti koppia ja ylälauteelta heitettiin jopa löylyä, pyyhkeet päällä tietenkin. Homma alkoi kuitenkin saada erikoisia piirteitä, kun ensin vieressäni istuneen kaverin katse ja sen jälkeen käsi tavoitti reiteni. Pikainen napautus sormille ja kotimainen "Mitä helvettiä?" laukaisi kuitenkin tilanteen ja sälli poistui saunasta. Kelailin mielessäni, että olikohan tää nyt yksittäistapaus vai oonko eksynyt johonkin vasureiden saunaan. Kauaa ei kuitenkaan tarvinnut itsekseen miettiä, sillä ylälauteen täyttyessä yhden kohdalleni seisomaan jääneen kaverin käsi alkoi lähestyä polveani yhtä huomaamattomasti ja siinä vaiheessa loppui meikäläisen saunomiset. Suihkun kautta vaatteet päälle ja pihalle. En tiiä ketkä niitä Lonely Planetin suosituksia kirjottelee, mut tää mesta oli ainaki suora, ko Palanderin laskulinjat!

Saigon oli siis vähintääkin yllätyksellinen ja täynnä kokemuksia. Seuraavaksi matka jatkuu linjuriautolla kohti Mekongia, määränpäänä Vinh Long. Sieltä seuraavana päivänä kohti Rach Giaa ja edelleen Phu Quocin saarelle. Toivottavasti säät paranevat, sillä nyt on sadellut vettä käytännössä joka päivä viikon verran..

P.S. Edellisestä bloggauksesta oli julkaisuvaiheessa mystisesti kadonnut muutama kappale, mutta ne on nyt lisätty paikoilleen. Käykäähän lukemassa.

Mui Ne

Kuten arvata saattoi, ei passia vielä aamulla näkynyt ja aikainen herätys meni munille. Uusi lupaus oli puolen päivän aikaan ja varttia vaille kaksitoista passi saapui uuden leiman kera, joka sallisi Vietnamissa oleskelua marraskuun toiseen päivään saakka. Paikallisbussi takaisin Danangiin meni taas hintataisteluksi, jonka voittaja jäi kuitenkin hieman tulkinnanvaraiseksi. Bussiasemalle päästyäni selvitin seuraavana lähtevän bussin ja kysyin hintaa. Lipunmyyjä ilmoitti hinnaksi 50,000d, eli noin kaksi euroa. Bussin kyljessä oli hinta 10,000d. Osoittelin hintaa kysyvästi ja sälli vaan peitti hintaa kädellään ja selitti 50,000d hinnasta. Naurahdin ja lähdin kyselemään muiden bussien aikatauluja. Hetken kuluttua lippu-lasse tulikin jo perääni ja oli pudottanut hinnan 30,000 dongiin, ja koska muut bussit olivat lähdössä vasta paljon myöhemmin, suostuin siihen. Maksoin astuessani bussiin ja jäin kiusallani seuraamaan paikallisten rahastamista. Penkit olivat jenkkileffoista tuttuja koulubussi-korkuisia, joten etupenkistä näki takapenkkiin asti. Pari penkkiä taaempana istui nuori paikallinen mies, joka kaivoi 20,000d setelin ja ojensi sen näkyvästi rahastajalle. Sälli vilkas miuhun päin ja meni iha vaikeeks, nappas nopeesti setelin ja käänty pois päin toiselle puolelle käytävää. Seuraavan asiakkaan jälkee se istahti tän nuoren sällin viereen, vilkas taas miuhun ja anto "huomaamattomasti" penkin takana vaihtorahat miehelle. En voinu muuta ko nauraa, ja kaveri ties tasan tarkkaan, et oon tietone hinnasta. Taas se kiemurteli ja jatko matkaansa bussin takaosaan. Jatkoin tarkkailuani koko tunnin matkan ajan sitä mukaa, kun uusia matkustajia tuli matkan varrelta kyytiin ja otin täyden vastineen rahoilleni.

Iltapäiväl ripotteli vähä vettä..

Saavuttuani Danangiin, hyppäsin bussista pois sopivasti juna-aseman kulmilla ja lähdin kyselemään etenemismahdollisuuksia Nha Trangiin. Päiväjuna oli tietysti lähtenyt noin tuntia aikaisemmin, ja kun tiedustelin yöjunan paikkoja, oli kaikki makuupaikat jo menneet. Seuraavana aamuna lähtevään junaan olisi ollut järkyttävän hintasia soft-sleepereitä jäljellä, mutta kolminkertainen hinta istumapaikkaan verrattuna ei houkutellut. Ei siis auttanut muu kuin ottaa istumapaikka samana iltana lähtevään junaan. Toinen epämiellyttävyys olisi kaupungissa pyöriminen kaikkien kamojen kanssa iltaan asti, sillä juna-asemilla ei ole tavaransäilytysmahdollisuutta. Lähdin taaplaamaan keskustaa kohti ja ajattelin käydä kyselemässä jostain guesthousesta jos he maksua vastaan säilyttäisivät kamojani. Törmäsin kuitenkin yhden katukahvilan terassin läpi pujotellessani siihen samaan mopokuskiin, jonka kanssa Hoi Anin reissu toteutui ja morottelujen jälkeen olikin jo juomat pöydässä ja rinkka kahvilan takahuoneessa säilössä. Homma helpottui siis kamojen osalta. Lähdimme mopomiehen kanssa syömään johonkin hänen kantapaikkaansa ja kyseessä oli taas perussetti riisiä ja kaikkea mahdollista lisuketta, joista puoliakaan ei tunnistanut. Loppupäivä meni pyöriessä kaupungilla seuraten kalastajia joen penkalla ja samoja breikkaajia, jotka bongasin jo edellisellä visiitillä.

Kymmenen aikoihin kävin nappaamassa repun pykälään ja suuntasin juna-asemalle. Kiskot kirskahtivat junan liikkeellelähdön merkiksi minuutilleen oikeaan aikaan ja pitkä, tuskainen yö äärimmäisen pienessä penkissä oli valmis alkamaan. Vieruspaikka oli tietenkin varattu, joten oli vain yritettävä mahtua omaan penkkiin. Käytävän toisella puolella kaveria oli lykästänyt kahden penkin muodossa ja 150cm sälli veteli tyytyväisen hirsiä melkein suorana penkillä makoilleen. Ite oisin tarvinnu ehkä neljä penkkiä. Mutta jotta yö ei olis ollu liian helppo, niin päätti reissun ensimmäinen ribali saapua kylään! Päivällä ruoan kanssa pöytään kannettiin myös kullanruskeaa juomaa, jota luulin teeksi. Ensimmäisen rohkean kokoisen huikan mauttomuus teki selväksi, että kyseessä oli vesijohtovettä ja vaikka jätinkin juoman sikseen, niin vatsa ehti ilmeisesti suuttumaan. Vaikka junan vessa toimikin kuin junan vessa, niin ois tän ehkä jossain muualla mielummin lusinut. Yö meni siis ahtaan penkin ja vessan väliä ravatessa, mutta onneksi imodiumit teki tehtävänsä ja aamulla oltiin taas pelikunnossa.

Nha Trangissa juna-asema ja bussi-asema oli hyvin lähekkäin, joten kävelin junalta suoraan bussille. Sopiva bussi olikin lähtökuopissa ja matka kohti Mui Nea jatkui saumattomasti. Kulkuvälineeksi osui uusi tuttavuus, eli makuubussi. Linjuriauto, jossa on pelkkiä makuupaikkoja, kahdessa kerroksessa. Oli ilmastoinnit, vesitarjoilut ja isot LCD:t. Luvattu matka-aika aika Phan Thietiin ei ihan pitänyt, mutta olin siellä kuitenkin hyvissä ajoin. Siitä mopokyyti Mui Nen rantaan ja valitsemaan sopivaa majoitusta.

Kahden ensimmäisen päivän kuvio oli yksinkertainen. Pyörin aurinkotuolissa kuin koira vartaassa Hanoin toreilla ja koitin vältellä palamista. Surffaus jäi haaveeksi, sillä aaltoa ei ollut tarpeeksi. Lajivaihtoehtoja oli tarjolla useampiakin, mutta toinen vaihtoehto windsurfing näytti kovin tylsältä, kun pari aloittelijaa rannassa ähelsi. Kitesurfing taas näytti erittäin pätevältä, mutta pelkän leijan käsittelemiseen olis varmaan uponnut pari päivää ja lautaan toinen mokoma, joten rahaa olisi palanut aivan poskettomasti. Niinpä oli tyydyttävä rannalla ruikuttamiseen.

Täl rannal se ruikuttamineki on iha hyvä vaihtoehto.


Piristystä päivääni toi paikallisen sekatavarakaupan valikoimista löytynyt helmi. Olin ostamassa kolaa ja aurinkorasvaa, kun kassan vieressä olleen käytettyjen kirjojen pinon päältä bongasin nimen Kaari Utrio! Vaikka viimeisin vapaaehtoisesti lukemani kirja onkin varmaan Viisikko ja vuosi jotain 90-luvun puoliväliä, niin ei tässä tilanteessa voinut olla ostamatta Pappilan Neitoja. 1830-luvun Suomeen sijoittuva romaani Pappilan neitojen naimakaupoista torpparien ja paronien kanssa. Huikeeta! Teos oli luettu yhdessä päivässä ja selkä on vieläkin punainen.

Kitesurfing oli suosituin laji. Leijoja pyöri kuin lokkeja kalasatamassa.


Jotta Mui Ne ei menisi ihan makoiluksi, vuokrasin jälleen kaksipyöräisen. Tällä kertaa tarjolla oli edullinen Honda Wave, ehkä yleisin pyörä täällä päin maailmaa. Tässä vekottimessa oli vaihteet, ja kuskin tiedustellessa ajokokemustani vaihdepyörällä oli rehellisesti kerrottava, että "Tottakai oon ajanu, paljonki!" Pieni testirundi kuski kyydissä ja taidonnäyte oli annettu. "You excellent driver!" Suuntasin kohti kaupungin ulkopuolelle, josta löytyi upeaa rantatietä kaahattavaksi. Mittari toimi siihen asti, kun viisari ylitti 80km/h, ja sitten poksahti ilmeisesti sulake, eikä viisari värähtänytkään loppupäivänä. Mopo kuitekin kulki ja pääsin pienen saharaan, eli hiekkadyyneille. Dyynejä oli useammassa eri paikassa ja erivärisellä hiekalla. Aloitin valkoisesta, jossa kokeilin suosittua lajia, eli sand-slindingia. Homma toimii siis samalla tavalla kuin pulkkamäessä, mutta laskualustana on hiekka ja pelivälineenä pala taipuisaa muovia. Kokemus oli huikean hauska, vaikka jo ensimmäisen mäen jälkeen joka paikka oli aivan täynnä hiekkaa.

White Sand Dunes - Drop-in


Toinen kohde oli punainen, ja värieron hiekassa kyllä huomasi. Nämä dyynit olivat hieman lähempänä kaupunkia ja niin vierailijoita, kun liukurinmyyjiäkin oli enemmän. Nuoret alle kouluikäiset kaupustelijat puhuivat hämmentävän hyvää englantia. Työ tekijäänsä opettaa ja sillee..



Mui Nessa vierähti aika yllättävän mukavasti. Tiesin etukäteen, että paikka on täynnä turisteja, mutta tänne se jotenkin sopi aivan eri tavalla kuin esimerkiksi Hoi Aniin. Täällä koko ranta on täynnä resorttia ja paikallisia näkyy vain ravintoloiden ja kauppojen kassoilla. Elämä keskittyy rannan ja auringon sekä erilaisten vesiaktiviteettien ympärille. Alan myös pikkuhiljaa ymmärtämään niitä, jotka viettävät "kauden" lumen sijaan jossain lämpimässä surffilaudan tai leijan kanssa. Ei ollenkaan pöllömpää.

Top Gear -maisemaa. Kyl tääl kelpaa mopoilla.


Matka kohti etelä-Vietnamin sydäntä, Saigonia jatkui tänään perinteisemmällä bussilla. Matkaan tuhrautui luvatun 4½h sijaan melkein kuusi, ja kun uni ei oikein tullut, niin ehti matkalla miettimään jos jonkinmoista. Mieleeni muistui itselleni uusi, Tarun Hong Kongissa esittelemä tuttavuus: Treasure map eli aarrekartta. Ideana on siis askarrella itselleen tulevaisuuden suunnitelmat, tavoitteet ja unelmat kartaksi, joka ripustetaan näkyvälle paikalle. Homman pitäisi kuulemma toimia siten, että kun karttaa vilkuilee päivittäin esim jääkaapin ovessa, niin kaikki tekeminen alkaa tähtäämään niihin omiin tavoitteisiin ja lopulta ne toteutuu. Bussimatkalla mietin omaa karttaani ja päätin, että reissun aikana täytyy sellainen väsätä. Aikaahan tällaiseen pohdiskeluun reissulla riittää. Askartelumahdollisuudet ovat toki aika vähissä, mutta täytynee tehdä digitaalinen versio ja muuntaa se joskus myöhemmin leikkaa-liimaa-tyyppiseksi kartaksi.

Saigon on nyt saavutettu ja täällä olisi tarkoitus viipyä muutama päivä. Kiirettä ei viisumin jatkamisen myötä ole, joten katsellaan rauhassa. Heti huomenna täytyy etsiä pääposti ja käydä kyselemässä selvisikö Lariamit perille. Tänään ois pitäny ottaa seuraava. Saigonin suunnitelmissa ois ainakin käydä vilkaisemassa sotamuseota ja Vietcongien tunneleita sodan ajalta.

Kantapääkikka - Osa 2

Älä säilytä kännykkää ja käsidesiä samassa repun sivutaskussa.

Hoi An - Räätäleitä ja länkkäreitä

Yöjunailu sujui jälleen hyvien unien parissa ja pitkä matka taittui lähes huomaamatta. Olin aamulla hieman ennen kymmentä Huéssa ja seuraava juna etelään lähti jo tunnin kuluttua. Hyppäsin riksan kyytiin ja otin pikaisen kierroksen Huén keskustassa. Matka jatkui rannikkoa myöden ja maisemat olivat luvatun kaltaiset. Junarata kulkee jyrkkiä kalliorantoja myöden aivan meren rannassa. Välillä radan vierestä lähti kymmenien metrien pudotukset suoraan mereen. Etappi kesti vajaan kolme tuntia ja iltapäivällä saavuin Danangiin.

Hué-kierroksella.

Kaupunki oli oletustani suurempi ja siellä oli ihan paikoitellen ihan ison maailman mallia. Väkeäkin taitaa löytyä yli miljoona. Majapaikka löytyi nopeasti mopokuskin suosiollisella avustuksella ja hän tarjosi myös seuraavalle päivälle kyytiä Hoi Aniin. Koska tämä oli suunnitelmani, niin sovimme, että sälli tulee seuraavana päivänä yhdentoista aikaan noutamaan miut ja heittää Hoi Aniin. Ilta vierähti kaupunkia kiertäessä, vaikka itse keskusta olikin suhteellisen pieni. Kaupunkia halkoo Han -joki, jonka reunalla on pitkä kävelykatu. Sitä kävellessäni törmäsin suureen ihmismassaan, jonka pakkautumisen syy oli paikalliset B-boyt. Jengi oli jakautunut Häkkilän Ekin palloilutuntien mukaisesti kolmeen play-off -rinkiin taidon mukaan ja Pro-ringissä meno oli oikeasti todella tyylikästä! Musiikki pauhasi pienistä matkakaiuttimista ja katsojia oli saman verra, ko Saipan peleissä.

Han-joen silta by night.

Istuessani erään kuppilan terassilla, tuli taas yksi mopomies jutulle ja kyseli suunnitelmia. Kerroin, että mopokyyti huomiselle on jo sovittu. Sälli väitti kertomaani hintaa korkeaksi ja tarjosi saman setin puoleen hintaan. Noin puolen tunnin väännön jälkeen suostuin tarjoukseen ja sovimme lähdön jo kahdeksaksi. Danangissa on nyt siis yksi vihainen mopokuski, jolta jäi reissu tekemättä.

China Beach ja pallokala.

Aamulla kyyti ilmestyi ovelle sovittuun aikaan ja lähdimme liikkeelle. Matkalla pysähdyimme Marble Mountainsilla, joka oli erinäistä kukkuloista ja luolista koostuva nähtävyys, jossa oli buddha-temppeleitä ja tietysti kaikkea marmorista veisteltyä pystiä. Ja ennakko-arvailuista huolimatta päädyttiin tietysti mopokuskin kaverin luo ja poistuin kaupasta pienin buddha mukanani, kun ei tyhjin käsin kehdannut lähteä. Hinta oli miust iha posketon, mut onpaha nyt sit lihava marmor-ukko ja perheelle onnea loputtomiin ja niin edelleen. Matkan toine stoppi oli China Beach, joka on noin 30km pitkä hiekkaranta Danangin ja Hoi Anin välillä. Vietnamin sodan aikaan jenkkisotilaat kävivät täällä viettämässä lomiaan. Pitkää autiota rantaa ja isoa aaltoa riittää.

Kilgore oli oikeessa. Charlie don´t surf!

Saavuimme hyvissä ajoin Hoi Aniin, majoituin ja pistin tulille hoidettavat asiat: Puku ja viisumin jatkaminen. Näistä ensimmäinen tuotti selvästi enemmän päänvaivaa. Kuten monet tietävät, en oo pukuihmisiä en niin yhtään, mutta täällä puvun teettäminen on niin halpaa, että onhan se kokeiltava. Kaupungista löytyy yli 200 räätäliä, joista piti valita yksi. Kaivelin hieman apuja netistä ja päädyin Yaly-nimiseen mestaan, vaikka hihastarepijää riittii moneen muuhunkin pajaan. Täällä palvelu pelasi ja homma hoitui mallikkaasti. Hyvää enkkua puhunut tyttö otti noin kakskymmentä eri mittaa miusta ja päälle vielä valokuvat joka suunnasta. Sit kateltii puvun mallit ja materiaalit kohilleen, valittiin pari paitamatskua ja homma lähti tulille. Seuraavana aamuna oli eka sovitus, jossa kaikki releet oli jo viimeistelyä vaille valmiina. Muutamia pieniä muutoksia, lahkeiden pituuksia ja iltapäivällä uusiks. Tokalla sovituskerralla muutokset oli tehty ja homma oli selvä. Vielä napit paikalleen ja puku saapui illalla suoraan kotiovelle toimitettuna. Puvun hinta määräyty materiaalin mukaan ja hintaa koko puvulle tuli 75$ eli noin 50e ja paidoille noin 50$. Halpaa ko saippua! Otettiin yhessä välissä jo pari uutta mittaa villakangastakkia varten, mutta sit näin sieluni silmin sen roikkumassa yksinäisenä kaikkien Haglöfsien välissä 364 vuorokautta vuodessa ja tulin järkiini. Päätin, etten tarvii sellasta, vaik sekin ois irronnu suunnilleen 50e hintaan. Voin vaa kuvitella mite helpost tääl lähtee homma käsistä jos on yhtää pukumiehen vikaa. Ykskin sälli mätti kasseihinsa varmaan yli 20 kravaattia! Reilulla kolmella eurolla saa käsintehdyn silkkisolmion tyylikkäässä pahvikotelossa kalvosinnappien ja sen taskurätin/nenäliinan (Onks sille joku hieno nimi?) kanssa. Ehkä sälli oli joku uutistenlukija tai meteorologi..

Muutama päivä Hoi Ania on riittänyt mainiosti. Kaupunki on suhteellisen pieni ja täynnä turismia. Länsimaalaisia turistiryhmiä kulkee kaduilla oppaiden perässä ja osa ravintoloita tarjoilevat pelkästään länkkärisapuskaa. Turistihintaan tietenkin. Jostain luin, että tänne tehtäisiin valmiita pakettimatkoja Suomestakin, mutta enpä ole ainakaan vielä törmänny. Liikenne täällä on erilaista kuin muualla. Liikennevaloja noudatetaan ja osa vanhan kaupungin kaduista suljetaan kävelykaduiksi iltaisin. Kaikki rakennukset vanhassa kaupungissa ovat todellakin vanhoja ja kaupungin yleisilme on todella poikkeava kaikista muista vierailemistani kaupungeista. Turismi näkyy myös omassa puheessa, sillä Danangissa ja Hoi Anissa en ole kertaakaan kiittänyt tai tervehtinyt ketään vietnamin kielellä, koska oletuskieli täällä on englanti. Toisaalta kaikki asioiminen on paljon helpompaa, mutta ei tämä kovin aidolta tunnu.

Marble Mountains ja iso buddha, vaikka kuva valehteelekin enemmä ko tuhat sanaa. Se oli oikeesti hiton iso.

Viisumin jatkaminen ei tietenkään onnistunut viikonlopun aikana, joten homma venähti maanantaille. 15 lisäpäivää maksaa vajaat 20$ ja homman piti hoitua tämän päivän aikana. Tarkoitus oli huomenna heti aamusta jatkaa matkaa, mutta yllättäen passia ei näkynyt tänään. Aamulla selviää taas lisää. Palaan hieman taaksepäin Danangiin, josta lähden junalla eteenpäin kohti Nha Trangia. Mikäli saan passin heti aamusta ja ehdin tavoittelemaani junaan, niin olen illalla perillä Nha Trangissa ja jatkan seuraavana aamuna kohti Mui Nea, jossa pidän seuraavan paussin. Mui Ne tunnetaan rannikon action-kaupunkina ja vesiaktiviteettia pitäisi löytyä joka lähtöön. Jos säät ja kukkaronnyörit sallivat, niin tarkoitus ois kokeilla surffaamista!

P.S. Jos miust ei kuulu enää mitään, ni se mopokuski on tod. näk. bongannu miut siel Danangin juna-asemalla..

Kohti etelää

Kun keho ja mieli oli rentoutettu Quan Lanin maisemissa, oli aika nostaa kytkintä ja jatkaa matkaa. Tarkoituksena oli ottaa vastaava paatti kuin tullessa, mutta eri kautta eri kaupunkiin. Karu totuus paljastui aamuseitsemältä Quan Lanin laiturilla; tarjolla oli vain vauhdikas speedboat, jolla kolmen tunnin matka taittuu kolmessa vartissa, siististi ja näppärästi sisätiloissa. Ei ollut ihan samanlaista risteilymeininkiä kuin saapuessa, joten kamera jäi reppuun ja edelleen mahtavat Bai Tu Longin maisemat tallentuivat digikennon sijaan vain verkkokalvoille. Suuntana oli Cai Rong, pieni turistivapaa kaupunki hieman Halong Cityn pohjoispuolella. Nappasin sieltä bussin, jolla palasin lähtöpisteeseen, eli Halong Cityyn. Tästä oli tarkotus jatkaa vielä toinen parin tunnin bussimatka Haiphongiin ja yöpyä siellä. Homma sujui kuitenkin samalla draivilla kuin Hong Kong - Hanoi väli, ja bussien aikataulut natsasivat mainiosti. Vartti Haiphongiin saapumisen jälkeen lähti seuraava bussi Ninh Binhiin, josta matka jatkuisi junalla.

Päivän kolmas bussi oli laadultaan heikoin, mutta edessäni istuneen vaippaikäisen lapsen kanssa matkustaneen pariskunnan isäntä epäili enemmän kuljettajan kuin ajoneuvon laatua. Vaippaikäisen lapsen määritelmä ei muuten ollut rahi-menetelmän tulos, sillä sinappikoneen käynnistyttyä vaippa vaihtui mallikkaasti heiluvassa pikkubussissa. Tuntui jokseenkin uskomattomalta, miten niin silminnähden tasaisella tiellä auton saa pomppimaan niin paljon. Ehkä taka-akselin päälle osunut paikkani vaikutti asiaan.

"Ensiluokan vaunussa, uninen on tunnelma". Pikkubussit ovat ehkä paskin matkustamisen muoto. Tällä kertaa kävi kuitenkin tuuri ainoassa vapaassa paikassa.

Kun aamun aloitti ajoissa, niin iltapäivään mennessä ehti laivan, kahden mopon ja kolmen bussikyydin siivittämänä Ninh Binhiin, joka osuu Hanoi - Saigon -välisen junaradan varteen. Siispä juna-asemalle lipun ostoon. Matkaa seuraavaan kohteeseen, eli Danangiin oli noin 700km ja yöjunia ei ollut. Jouduin tyytymään vaihtoehtoon, joka lähtee huomenna puolen päivän aikaan ja on perillä hieman ennen yhtätoista. Koko päivä siis menee matkustamiseen, ja ennen kaikkea missaan komean pätkän meren rannassa kulkevaa junarataa ennen Danangia pimeyden vuoksi. Lähdin tallustamaan pienen kaupungin katuja ja etsimään majoitusta. Löysin nopeasti sopivan luukun, jossa yhden yön voi lusia ja jätin kamat sinne. Matkalla ruokailemaan törmäsin erääseen pariskuntaan, jotka etsivät juna-asemaa. Neuvoin heidät sinne ja kyselin mihin he olivat matkalla. Selvisi, että he ovat myös menossa etelään, mutta heillä on jo liput tänään lähtevään yöjunaan. Syy miksi junaneiti ei kertonu miulle tästä junasta, oli se, että tämän junan päätepysäkki on yhtä kaupunkia Danangia aikasemmin, eli Huéssa. Suunnitelmathan ovat tehty muutettaviksi, eikö? Pariskunnan mukana asemalle ja lippua vaihtamaan. Vaihdossa tuli takkiin noin euron verran 10% vaihtomaksusta, mutta tuo sallittakoon. Niin ja tietysti sitä tuli lisää siitä guesthousesta. Marssin junalippu kädessä guesthousen rouvan tykö, ja selitin tilanteen, jälleen kynää ja paperia hyväksi käyttäen. Saimme neuvoteltua, että maksan vain puolet huoneen hinnasta, koska lähdenkin jo tänä iltana.


Tappiot ovat siis siedettävissä ja huomenna aamulla herään Huéssa. Sieltä matkaa on tarkoitus jatkaa (toivottavasti valoisalla) Danangiin ja sieltä Hoi Aniin, jossa on seuraava parin päivän pysähdys. Hoi Anista väittävät löytyvän edullisia räätäleitä, joten täytyy käydä kyselemässä puvulle hintaa. Samalla paussilla on myös jatkettava Vietnamin viisumia, joka umpeutuu jo 16. päivä. Kaksi Hong Kongissa vietettyä viikkoa yhden suunnitellun sijaan söi viikon viisumia, eikä millään viitsisi juosta vielä Kambodzan puolelle. Jatkamisen pitäisi onnistua helposti ja edullisesti, niin ois sitten rauhassa aikaa valua kohti Saigonia..

Kantapääkikka - Osa 1

Vaikka olenkin päässyt jo esittelemään Pelé-taitojani (joku voi komentteihin heittää sen vitsin) vietnamilaisille, niin tämä uusi osio blogissa ei kosketa jalkapalloa. Kyseessä on kantapään kautta opittuja kikkoja, ja uskallan tehdä tästä samantien erillisen osion, sillä näitä kantapääkikkoja tulee varmasti reissun aikana vielä useita.

Osa 1: Jos onnistut saamaan riippumattosi narut niin tiukkaan solmuun, että sen avaamiseen tarvitaan Leathermania, niin näe se vaiva ja kaiva se Leatherman rinkan pohjalta. Älä käytä guesthousen avainta!

Olemisen sietämätön keveys

"Pari päivää" Quan Lanilla venähti kuuteen. Täältä ei vaan yksinkertaisesti oo ollu kiire minnekään, sen verran mieletön paikka on kyseessä. Pistetään vähän kuvia ja avainsanoja kuvailemaan paikkaa ja tuntemuksia:

Hiekkarantaa riittää pitkulaisen saaren molemmilla laidoilla yli 10km.

"Voiko ihanammin päivän enää alkaa?" Aamuaurinko paistaa sisään bungalowiin ja herättää kuuden aikoihin. Sitten voi siirtyä ulos jatkamaan levyttämistä.

Bungalowiin tulee sähköä noin neljä tuntia iltaisin. Ilmastointi hoidetaan avaamalla merelle aukeavat ovet.

Kylän halki kävellessä "Hellomisterit" ovat vaihtuneet iloisiin lapsiin, jotka vilkuttavat ja tervehtivät kulkijaa.

Kuuden päivän visiitin aikana näin kolme länkkäripariskuntaa ja yhden pilven.

Gekkoja pyörii joka nurkassa. Ottipaikoilla väijyi useampi otus.

Tarulle tiedoksi, että se niiden hönnäreidenmetsästys perustuu täysin siihen hyönteisten idioottimaisuuteen. Ne siis notkuu paikoillaan niin kaua, et ötökkä laskeutuu siihe etee ja sit ne syöksyy päälle. Koko elukka syöksyy, ei pelkkä kieli.

Tällä kaunottarella tutustuin saaren toiseen päähän. Satulan korkeudessa oli hieman toivomisen varaa. Kilometrejä kertyi kuitenkin yli parikymmentä ja hiki virtasi.

Aurinkotervehdyksiä auringonnousun aikaan. Jooga kuului päivärutiineihin joka aamu.


Ja vielä muutama kuvaton huomio.

Suihkujen vesi lämmitetään aurinkoenergialla, mutta vaikka aurinko on paistanut niin vesi on silti kylmää. Onneksi.

Tajusin riippumatottomuuteni lähtöä edeltävänä iltana Hanoissa, joten en sitä ehtinyt enää sieltä hankkimaan, mutta onneksi saarella eräs kylänmies myi vaimonsa riippumaton miulle. Aivan luksus-keksintö! (Onkoha miun Pictonary-taidoissa jotain vikaa, kun piirsin sällille riippumaton, ni se toi ekana nipun kynttilöitä?)

Pimeä tulee kuudelta, joten voi hyvällä mielellä käydä nukkumaan seitsemältä.

Teksiviesti kertoi, että Suomessa sataa räntää ja yöllä on pakkasta.

Toisenlaiset Full Moon Partyt

Hanoin pikavisiitti venähti kahden yön mittaiseksi ja syynä oli malarialääkkeiden hankinta. Olin jo ennen Sapaa yrittänyt niitä varmaan kymmenestä eri apteekista kysellä, mutta tuloksetta. Piti siis turvautua jo sairaalan palveluihin. Hanoista löytyy French Hospital, jossa syy apteekkien eioohon selvisi. Lariamia ei tuoda Vietnamiin, eikä sillä ole virallista maahantuojaa, joten sitä ei myydä täällä ollenkaan. Sairaalasta löytyi kaksi avattua ja vajaata pakettia (miten lie heille päätynyt?), mutta yhden tabun hinta oli reissaajaystävällinen 22 dollaria. Kiitos hei! Suomessa siis kahdeksan tabletin paketti 40e. Ei auttanut muu kuin ottaa sähköpostiyhteyttä kotijoukkoihin ja erinäisten reseptisäätöjen, naapurin lääkärin konsultoinnin ja kelakorvaamattomuuksien jälkeen pari pakettia rohtoa on matkalla kohti Ho Chi Minh Cityn pääpostia. Lääkkeiden postittaminen Vietnamiin reseptin kanssa "pitäis" Itellan mukaan olla ihan laillista, joten toivotaan, että napit saapuu Saigoniin ennen miuta.


Matka jatkui Hanoin vilinästä kohti Vietnamin must-see-kohteiden terävintä kärkeä, eli Halong Bayta. Vietin lähtöä edeltävän illan internetin ihmeellisessä maailmassa tiukasti etsien vaihtoehtoja turistiristeilylle karstavuorien lomassa. Löysin mielenkiintoisen vaihtoehdon, Quan Lanin saaren Halong Bayn pohjoispuolella. Saarelta löytyy yksi majoitusta tarjoava firma, jolla on kymmenen rantabungalowia ja yksi ravintola. Laivamatka saarelle pitäisi kulkea Halongin järjettömien maisemien halki. Faktoja yhteyksistä saarelle ei löytynyt, mutta yksi mutu kertoi, että laiva Halong Citystä lähtee 13.30 kohti saarta. Lupaus seikkailusta. Kävin vielä varmistamassa bussiaikataulut ja niitä pitäisi kulkea puolen tunnin välein Hanoista Halongiin.

Aamulla oli tarkoitus osua 07.00 lähtevään bussiin ja olin varttia vaille asemalla. Bussi olikin laiturissa odottamassa ja miut ohjattiin sisään. Liikkeelle lähdettiin vasta varttia vaille kahdeksan, mutta neljän tunnin ajosta huolimatta aikaa etsiä se laiva pitäisi olla ihan riittävästi. No, kuten arvata saattaa, niin ilmoitettu neljä tuntia ei pitänyt ja kahdentoista aikaa ilmoitettiin, että olemme perillä noin 13.00. Yhtäkkiä noin kymmenen kilometriä ennen Halong Cityä bussi pysähtyi keskelle nelikaistaista tietä ja bussin noin 15-vuotias "isäntä" tuli nykimään hihasta, että nyt pitäis hypätä veke, jos haluaa Halong Bayhyn. Yritin selittää, etten ole menossa Halong Bayhyn vaan Quan Lanille. No sälli meni ihan hämilleen ja sit muutkin bussin matkustajat alko jeesaamaan. Yks nainen puhu englantia: "Tästä lähtee tie nönnönnöö-satamaan ja sieltä pääsee laivalla Quan Lanille, ota täst mopo, niin pääset sinne." No enne ko ehin kysellä tarkempia aikatauluja paatille, niin yks mopokuski oli jo bussissa sisällä hokemassa sitä sataman nimeä. Ei muuta ko reppu selkään ja pihalle.



Moposällillä oli tietenkin yks kaveri, jolla on vene ja niin edelleen. Hyppäsin kyytiin ja oli muuten reissun kuumottavin mopokyyti. En saanut kypärää ja sälli pudotteli niin paljon ko moposta irtos. Onneks kuski kuului siihen enemmistöön, joiden mopoissa nopeusmittari ei toiminu. Selvisimme kolhuitta kaverin matkatoimistoon, eiku hetkinen, ei selvittykään. Kaverin matkatoimiston edessä kaks nuorta tyttöä ajo perässä ja otti pienen kontaktin miun kyynärpäähän, ko pysähdyttiin. Ei ollu turvaväli iha kohillaa. Matkatoimiston sälli otti pari puhelua ja tunnistin puheesta välillä saaren nimen. Toisen puhelun jälkeen sälli levitteli käsiään, "No boat". Sillä lailla! Kello oli jo 13.10 ja yritin kysellä siitä laivasta, jonka oli määrä lähteä 13.30, mutta sellaista ei kuulemma ole. Ei muuta kun kamat kantoon ja pihalle. Matkaa Halong Cityyn olisi siis kymmenen kilometriä, eikä miulla oo karttaa kaupungista, eikä mitään hajua missä oon tällä hetkellä. Talsin muutaman korttelin takaisin isoa tietä kohti, ja toinen mopokuski tuli kyselemään määränpäätäni. Yritin taas Quan Lania ja veneimitaatiota. Sälli nyökytteli sen näköisesti, ettei ymmärtänyt sanaakaan, mutta kunhan saisi kyydittää miut johoki ja rahat siitä. Vaihtoehdot oli vähissä ja sen verran tiesin, että keskustaa kohti lähdettiin.


Saavuimme Halong Cityyn ja toiveet saaren tavottamisesta tänään muuttui yhtä kapeiksi kuin Halongin pienimmät kujat. Mutta kun viimisen mutkan takaa paistokin korkeat karstavuoret meriveden ympäröimänä, repesin nauramaan. Sälli ties nimenomaan sen pienen laiturin pätkän, mistä tää paikallisliikenteen 20-paikkane pikkupaatti oli lähdössä noin kolmen minuutin kuluttua! Kiitokset kuskille, kahen neliön lippukioskista tuplahintanen länkkärilippu, nimi listaan ja menoks. Seuraavat kolme ja puoli tuntia kului laivan katolla auringon ja Halongin uskomattomien maisemien kera. Paattiin oli eksynyt lisäkseni yksi länkkäri, jonka kanssa jaoimme koko "kattoterassin" kahdestaan. Suni, keski-ikäinen Lontoossa asuva argentiinalaisnainen oli missannut normaalin turistiristeilyn Cat Ba -saarelle Halong Bayhyn, muttei tuntunut olevan harmissaan Quan Lan -vaihtoehdosta.

Tätä kapistusta metsästettiin pitkään ja hartaasti.

Saarelle päästyämme löytyi rantabungalowit nopeasti ja ilta alkoi hämärtää. Lähdin kohti kylän "keskustaa" etsimään jotain suuhunpantavaa ja törmäsin matkalla uudestaan Suniin, joka oli niin ikään lähtenyt etsimään sapuskaa. Hyppäsin tuk-tukin kyytiin ja ajelimme kuoppaista tietä pitkin kylään. Päätimme kävellä kylän ainoan kadun läpi enne ruokailua. Osuimme kylän koulun portille ja pihalla oli väkeä vaikka kuinka paljon. Tönötimme hetken portilla ja yritimme selvittää väen paljouden syytä ja ennen kuin huomasimmekaan, meidät ohjattiin esiintymislavan viereen samaan pöytään koulun opettajien kanssa! Juomat kannettiin eteen ja koulun englannin opettaja tuli jutulle. Hän kertoi, että kyseessä on koulun Full Moon Partyt, jotka järjestetään kerran vuodessa, yllättäen täyden kuun aikaan. Tilaisuus siis vastasi suunnilleen Suomen joulujuhlaa. Lapset olivat valmistelleet paljon erinäistä ohjelmaa; oli tanssiesityksiä, yhteislauluja ja jotain hämärän peittoon jäänyttä "runonlausuntaa"? Pikaisella matikalla oppilaita paikalla oli noin 150 ja vanhempia varmaan saman verran. Syy siihen, miksi meidät pyydettiin paraatipaikoille hommaa seuraaman, jäi mysteeriksi ja vaikka ohjelman sisällöllinen anti jäi kielimuurin vuoksi aika vähäiseksi, niin viihdyimme ja nauroimme oikein kunnolla!


Katolla riitti tilaa ja maisemia.

Partyjen jälkeen jatkoimme vielä loput 200m kylän raittia ja palasimme syömään. Kylän ainoasta risteyksestä löytyi guesthouse, joten majoituksen tarjoajia olikin ennakkotiedoista poiketen enemmän kuin yksi. Suni majoittui nimenomaan tässä ja saimme sieltä myös sapuskat, vaikka keittiö olikin jo kiinni. Sunin suunnitelma oli lähteä heti seuraavan aamun laivalla takaisin ja jatkaa matkaansa, joten toivottelimme illalla hyvät reissut ja kalpin pari kilometriä takaisin omaan mökkiini. Kirkas tähtitaivas ja täysikuu valaisivat reittini, sillä sähköä on tarjolla vain muutaman tunnin ajan illassa.

Täällä on nyt tarkoitus ottaa pari päivää rennosti ja olla tekemättä yhtään mitään!