lauantai 28. marraskuuta 2009

Si Phan Don - Don Det

Stung Trengistä matka jatkui luvatusti seuraavana aamuna ja vaikka bussi starttasikin tunnin luvattua myöhemmin, olimme rajalla silti jo ennen kymmentä. Muodollisuudet rajalla, kuponkien täyttelyt ja dollarin "leimausmaksut" tirehtööreille ja yli mentiin, että heilahti. Jatkokuljetusta jäätiin odottelemaan pieneen rajakuppilaan, ja edellisen (jo takaisin Kambodzan puolelle kadonneen) kuljettajan arvio oli noin kymmenen minuuttia, joka kuitenkin venähti puoleentoista tuntiin. Auton lavalla muutama kilometri pohjoiseen ja satamassa kulkuneuvon vaihto sulavalinjaiseen veneeseen. Puolen päivän aikaan jalka koskettaa yhtä neljästä tuhannesta saaresta, Don Detiä ja aika pysähtyy. Muutaman mutkan jälkeen löydän Tarun saaren toisesta "satamasta", johon hänet oli pudotettu. Lähdimme valitsemaan sopivaa bungalowia muutaman päivän toimettomuutta varten ja sopiva löytyi pikaisesti.

Bungalow Mekongin yllä kustansi reilut 60 senttiä per lärvi per yö. Ei paha.

Toisen riippumaton kiinnitys terassille, vesiostokset ja relaaminen oli valmis alkamaan. Don Det on suhteellisen pieni, mutta suosittu saari Laosin ja Kambodzan rajalla, jossa Mekong-joki on leveimmillään noin 14 kilometrin levyinen. Alue tunnetaan nimellä Si Phan Don, joka tarkoittaa neljää tuhatta saarta. Travellaajat pyörivät pääasiassa kolmella saarella, pääsaari Don Khongilla, Don Detillä ja Don Khonilla. Syy miksi reissaajat hakeutuvat tänne, on kai aika yksinkertainen. Täällä ei tapahdu yhtään mitään.

Naapurisaarelta Don Khonilta löytyi levottoman kokoiset vesiputoukset.

Don Detillä asuu paikallisia maanviljelijöitä, joista lähes jokainen on pykännyt jonkunlaisen majoitukseen kelpaavan kopin tontilleen ja tarjoaa kattavan menun perussafkoja. Sähköjä saarella ei ole (tolppia ja piuhoja kyllä oli, mutta kukaan ei tuntunut olevan niissä kiinni?), ja pimeyden laskeuduttua generaattorin hurahtavat käyntiin ja tuottavat valoa hehkulamppuihin muutaman tunnin. Ravintolat sulkeutuvat kymmeneltä ja saari hiljenee. Lämmintä vettä ei ole, vessat ovat kyykkymallia, paikalliset puhuvat englantia vain vähän. Mitään mullistavaa nähtävääkään saarella ei ole, ellei ole kiinnostunut kotieläimistä, joita saarella oli enemmän kuin asukkaita. Kanoja, kukkoja (jotka rääkyivät aivan vääriin aikoihin), kissoja, koiria, sikoja, lehmiä, ja vesipuhveleita kulki sujuvasti samaa polkua ihmisten kanssa. Oman lisänsä soppaan toi narun päässä kirmannut apina sekä ylväs kotka. Auringonpalvontaakaan ei voi harrastaa hiekkarannalla. Kaikesta tästä huolimatta saarella pyöri reppuselkäisiä reissaajia kymmenittäin.

No okei on hiekkaranta, mutta sekin naapurisaarella pyörämatkan päässä, ja vesi ei oo kovinkaan uimakelpoista. Silti oli aika makee mesta.

Pohdimme saaren viehätysvoimaa ja tulimme siihen tulokseen, että tämä kaikki kertonee nyky-yhteiskunnasta jotain, kun ihmiset hakeutuvat tälläiseen paikkaan viettämään ansaittuja lomapäiviään. Muutaman ravintolan kelloa lukuunottamatta voit elää täysin tiedottomana kellonajasta tai viikonpäivästä. Ei paina deadlinet päälle, herätyskello ei herätä töihin, eikä elämässä ole aikatauluja. Millään ei ole mitään väliä. Aurinko nousee ja laskee päivittäin, ruokaa löytyy, majoitusta löytyy. Ja kaikki on lisäksi edullista. Kuudella eurolla selviää päivän.

Törmäsimme naapuri-bungalowissa asuvaan pariskuntaan, jolla ikää oli varmaan yli kuudenkympin ja he kertoivat, että ovat saarella kolmatta talvea. Tällä kertaa visiitti kestää viisi kuukautta. He olivat reissanneet Kaakkois-Aasiaa aiemminkin, ja mieltyivät paikkaan niin paljon, että ovat tulleet aina takaisin. Riippumatossa keinuminen kirja kourassa viihdytti meitäkin sen verran hyvin, ettei parin päivän jälkeen ollut vielä kiire minnekään. Viikkoon venähti.

Saarella pystyi valitsemaan sijaintinsa auringon suuntaan periaatteessa koko päivän. Tässä näkymä erään ravintolan pöydästä.

Matka jatkui eilen hitaasti, mutta kankeasti. Pääsimme tavoitteeseemme Champasakiin, pieneen kaupunkiin ennen Paksea, jossa viivyimme yhden yön. Aamulla kävimme vilkaisemassa kaupungin "ainoan" nähtävyyden, eli Wat Phu Champasakin. Kyseessä on khmeerien rakentama temppeli, joka on pykätty suunnilleen samoihin aikoihin Angkor Watin kanssa. Saman tyylinen, mutta luonnollisesti pienempi. Matka kaupungista temppelille taittui leppoisasti polkupyörillä ja aloin taas fiilistelemään viime vuoden fillarireissua ja uutta reissua jonnekin näille suunnille. Samoihin paikkoihin on kuitenkin tylsä mennä uudelleen, joten oisko Indonesia ja Malesia seuraavat? Iltapäivän porottavan auringon alla jatkoimme matkaa kohti Paksea ilmastoidussa VIP-bussissa! Ne ovat aika harvinaista herkkua tässä maassa. Tarkoituksena on huomenna vuokrata kaksipyöräinen, eli mopo, jättää suuremmat tavarat Pakseen ja hilpaista muutaman päivän tourneelle kohti idän pienempiä kyliä. Kohteina Paksong, Tat Lo, ehkä Sekong. Katsellaan mihin nenä näyttää ja missä viihtyy parhaiten.

P.S. Vaikka reissua on vielä jäljellä toista kuukautta, niin alkaa jostain syystä ajatukset jo laukkaamaan kotiin paluussa. Reissun loppua kohden on jonkun verran enemmän suunnitelmia kuin ensimmäisellä puolikkaalla oli, ja etenkin Suomeen tulon jälkeen on taas tuhat ja neljä juttua, mitä pitää hoitaa. Iskeeköhän tässä joku loppureissun ressi päälle? Paluulento on tammikuun 7. päivä torstaina, ja koulun oli tarkoitus jatkua suoraan seuraavana maanantaina, mutta se venähtikin viikolla eteenpäin, joten saan sopivan hengähdystauon arkeen palaamista varten. Jos sitä löytäis vaikka kämpän ja ehtis muuttamaan kamat takasin Lahteen..

tiistai 24. marraskuuta 2009

Kambodza TJ0!

- Mopoillessa kypärää käytetään vain päivällä, jolloin on valoisaa. Pimeyden laskeuduttua poliisit "eivät näe", joten kypärää ei tarvita. Kyydissä istuessani sain kypärän päähäni kerran koko visiitin aikana.

- Phnom Penhissä on animoidut liikennevalot jalankulkijoille. Punainen herra luonnollisesti seisoo tomerana paikoillaan, mutta vihreä mies kävelee rauhallisesti tien yli, kunnes aika alkaa loppua ja mies kiristää tahtia. Viimeiset pari sekuntia sälli pinkoo kuin Powell.

- Englanti sujuu lokaaleilta yllättävän hyvin.

- Vietnamin jälkeen henkilöautojen määrä lisääntyi räjähdysmäisesti. Vietnamissa autojen ja mopojen suhde oli ehkä 1-99, täällä varmaan 50-60. Eikä autot ole mitä tahansa kauppakasseja. Lexus on varmaan toiseksi yleisin merkki Toyotan jälkeen ja suurin osa niistäkin on valtavia city-maastureita.

- Niin ikään Vietnamin Hondat vaihtuivat mopo-markkinoilla Korealaisiin Daelimeihin. Lyijykynällä ja viivottimella suunniteltu istuin on yllättävän mukava.

- Kambodzassa ei käytetä ollenkaan kolikoita. Pienin seteli johon törmäsin oli 100 rieliä, eli noin 2,5 senttiä.

- Motodupit eli mopokuskit ovat huomattavan paljon ystävällisempiä kuin Vietnamissa. He tarjoavat kyytiä kerran ja jos siitä kohteliaasti kieltäytyy, he antavat asian olla. Vietnamissa mopo saattoi seurata kaksi sataa metriä tyrkyttäen halpaa kyytiä.

- Yksi lisäys listaan asioista, joita mopolla voi kuljettaa: tietenkin toinen mopo.

- Sihanoukvillen liepeillä oli kadun varressa autokorjaamo, jonka mainos kertoi suunnilleen seuraavaa: "Auton ratin vaihto oikealta vasemmalle. Halvalla!".

- Linja-autoissa katsellaan karaoke-videoita. Onneksi kukaan ei laula. Videoiden teemat ovat suunnilleen samoja, kuin kotimaisissakin karaoke-julkaisuissa, eli äärettömän tylsiä.

Torstai 19.11.2009

Yöbussia ei kohti Laosia tietenkään ollut, joten lähtö venähti seuraavaan aamuun. Ja koska yhdessä päivässä hankittava viisumi maksoi noin kympin enemmän kuin normaali, niin se venähtikin vielä seuraavaan aamuun. Tässä koostetut tunnelmat bussimatkalta Phnom Penhistä Don Detin saarelle, jonka oli määrä kestää kaksitoista tuntia.

00.19 Laitan kellon soimaan ja nokialainen ystävällisesti ilmoittaa, että herätykseen on aikaa reilut viisi tuntia. Ajattelin ovelasti valvoa pitkään, jotta bussissa uni maittaa. Tuk-tuk-kyyti bussipysäkille lähtee 06.00.

05.31 Kello soi. Pikaiset aamutoimet, joiden aikana edellisen illan ruokahaluttomuus paljastuu alkavaksi ripuliksi. Täydellinen ajoitus.

06.09 Saan bussilipun ja selviää, että lähtö nouto onkin vasta 06.30. Ehdin siis toistamiseen vessaan.

07.00 Tuk-tuk -kuski osoittaa "oikean" bussin, mutta lippu ei kelpaa. Bussiaseman sällit juttelevat hetken keskenään, ja poistuvat paikalta. "One moment, please". Vieressä seissyt lokaali kääntää keskustelun englanniksi ja sanoo, että sällien mukaan oikea bussi lähti jo. Lipussa lukee kuitenkin lähtöaika 07.15. Ihanata.

07.14 Joku henkilökunnasta tulee nykimään hihasta ja kehottaa sisälle istumaan. "Wait here 15 minutes." No eipä tässä kiire oo muuallekaan. Bussin henkilökunta tulee kuulemma hakemaan.

07.35 Vartti meni jo, ketään ei kuulu. Ehtisköhän vielä vessaan? Ei uskalla yrittää.

07.47 Tärkeän näköinen setä radiopuhelimen kera tulee kyselemään määränpäätä ja ohjaa oikeaan bussiin. Bussi nytkähtää liikkeelle. Edellisen yön univaje alkaa toimimaan ja luomet painuvat kiinni.

10.09 Herään bussin jarrutukseen, ensimmäinen pysähdyspaikka. En etsi välipalaa vaan kiiruhdan vessaan. Täällä päin "huoltoasemat" eivät ole mitään ABC:ita, joten vessassa muistelen Madventuresin ohjeita: "Laske raappahoususi kinttuihin ja asetu suolensuoristavaan syväkyykkyyn".

11.01 Bussi pysähtyy noukkimaan lisää väkeä kyytiin. Kun uuden ihmiset ovat kyydissä, ajetaan 30m taakse päin ja pysähdytään syömään. Oma ruokahaluni ei ole läsnä, joten jään bussiin. Hetken kuluttua lähes tyhjä bussi lähtee liikkeelle ja ajaa 200m taaksepäin pienen rengas-kojun eteen. Tunkki nostaa bussin kenolleen ja bussin alta kaivetaan vararengas. Syy jää tuntemattomaksi, mutta homma sujuu ripeästi paineilma-työkalujen ansiosta. Koukkaamme syöjät takaisin bussiin ja matka jatkuu.

12.04 Matkaamme keskellä periferiaa, punainen hiekka pöllyää, eikä kuski hiljennä isompiinkaan monttuihin. Matka-tavaroita tippuu ylähyllyltä käytävälle.

12.32 Taka-vasemmalta kuuluu kova pamahdus! Bussi ohjaa tien sivuun ja pysähtyy. Rengas puhki. Läheisen mökin lapset juoksevat ihmettelemään, kun bussikuski ja puolet matkustajista vääntävät käsivoimin juuri paineilmalla tiukattuja pultteja auki. Onneksi työkalupakista löytyy kolmemetrinen rautaputki. Juuri vaihdettu rengas pistetään takaisin paikoilleen ja ulkokumia myöden räjähtäny rengas nostetaan vararenkaan paikalle. Matka jatkuu 13.21.

13.59 Saavumme Kratieen, johon suurin osa matkustajista jää. Nyt bussissa on tilaa nukkua, mutta enää ei nukuta. Vessakäyntiin ei kuulemma ole aikaa.

14.12 Kaivan esiin Lonely Planetin kirjan Laosista ja käyn tutkimaan määrän päätä. Vilkuilen ohi kiitäviä maisemia ja laskeskelen jäljellä olevia tunteja.

14.49 Selviän aika pitkään, ennen kuin kaivan MP3-soittimen esiin. On ollut mukavasti ohjelmaa, totean.

15.49 Bussi pysähtyy Stung Trengiin, viimeiseen kaupunkiin ennen rajaa. Bussiyhtiön sälli syöksyy sisään ja kehottaa ulos bussista toiseen bussiin. Saman bussin piti mennä rajalle asti. Ulkona selviää, että olemme myöhässä emmekä ehdi enää rajalle ennen sulkemisaikaa. Soitto rajaviranomaisille varmistaa, että tänään ei ylitetä rajaa sulkemisajan jälkeen. Mopo kyyditsee turhautuneen matkaajan guesthouseen odottamaan seuraavan aamun uutta yritystä. Kukaan ei pyytele anteeksi. Itseäni tilanne ei juurikaan häiritse, koska aikaa on, mutta bussissa matkustanut Aussi-tyttö, jolla on kolmen viikon reissua jäljellä kahdeksan päivää, käy aika kuumana. Miulle riittää huoneesta löytyvä oma vessa.

maanantai 16. marraskuuta 2009

S-21, Killing Fields ja Angkow Wat

Bloggailussa on ollut hieman taukoa, kun ei oo muka ehtiny kirjotella, vaikka aikaa on vaikka muille jakaa. Phnom Penhin visiitin aikana tuli käytyä tutustumassa Kambodzan historiaan kouriintuntuvalla tavalla. Asiasta kiinnostuneet voi luupata lisäinfot netistä, mutta pikaisena pohjustuksena kyseessä on 1970-luvulla tapahtunut kansanmurha. Kambodzan vastine Hitlerille, Pol Pot armejoineen kuulusteli, kidutti ja teloitti neljän vuoden aikana arvioiden mukaan 20.000 ihmistä. Joukossa oli ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Pol Potin punakmeeri-armeija yritti tuhota kaikki vihollisensa, jotka saattoivat vastustaa heidän hallintoaan. Viholliseksi leimautumiseksi riitti lukutaito.

Kidutushuone. Ammuslaatikoissa säilytettiin erilaisia hyönteisiä, joita survottiin kuulusteltaviin tehtyihin haavoihin. © Barrie Charney-Golden.

Tuol Sleng on Phnom Penhin keskustassa sijaitseva entinen koulu, jonka Pol Pot muutti kuulustelu- ja kidutuskeskukseksi. Luokkahuoneista tehtiin vankisellejä joissa ihmiset viruivat kuukausia. Nykyään Tuol Sleng, toiselta nimeltään S-21, on muutettu museoksi, jonne on kerätty materiaalia 70-luvun karmeuksista. Esillä on satoja valokuvia vangeista, tarinoita ihmiskohtaloista valokuvien takaa, kidutusvälineitä ja vankikoppeja. Yhteen huoneeseen oli koottu valokuvia ja tarinoita myös Pol Potin miehistä, kiduttajista ja tappajista, jotka noudattivat itse käskyjä säilyäkseen hengissä.


Noin 15 kilometriä keskustan ulkopuolella, sijaitsee Killing Fields - Kuoleman kentät. Kuulustellut vangit tuotiin kaupungin ulkopuolelle rekka-autoilla, kädet, jalat ja silmät sidottuina. Teloituksia suoritettiin suurien joukkohautojen reunoilla ja hautoja löytyi alueelta useita. Suurin osa teloituksista suoritettiin ampumalla, mutta myös tavallisia maataloustyökaluja kuten lapioita ja kuokkia käytettiin. Alueella oli myös suuri puu, jonka juurella oleva kyltti kertoi sotilaiden hakanneen pieniä lapsia hengiltä puuta vasten, säästääkseen arvokkaita luoteja. Suurimmasta haudasta löytyi noin 450 ihmisen jäännökset. Kuolleiden muistoksi on Kambodzalaisten uskomusten mukaan rakennettu suuri muistomerkki, jonka sisälle on kerätty kaikki alueelta löydetyt pääkallot. Niitä oli tornissa yli 5000.


Vierailut Kuoleman kentillä ja S-21 museossa eivät millään muotoa olleet mukavia kokemuksia, mutta ehdottomasti kokemisen arvoisia. Uskomatonta koko hommasta tekee ensinnäkin se, että kyseisistä tapahtumista on kulunut vain vajaat kolmekymmentä vuotta. Siis kaikki yli kolmekymppiset ovat eläneet nuo vuodet ja vain hieman huonommalla tuurilla he eivät olisi elossa. Kansanmurhan vaikutus väestörakenteeseen näkyy vielä tänäkin päivänä, sillä 68% Kambodzan väestöstä on alle 30-vuotiaita. Toinen yllättävä yksityiskohta on Pol Potin kohtalo. Herra ei suinkaan riistänyt itseltään henkeä homman levitessä käsiin, kuten voisi luulla, vaan kuoli sairaalan vuoteelle vasta vuonna 1998.


Kambodzan suurin turistihoukutin on tietysti maailman suurin uskonnollinen rakennelma, eli Angkor -temppelit Siem Reapin lähettyvillä. Matkaa Phnom Penhistä kertyi noin kuuden tunnin bussimatkan verran, joten päätin viipyä Siem Reapissa kaksi yötä. Temppeleille pitää maksaa suhteellisen kallis sisäänpääsy, 20$ päivä, 40$ kolme päivää tai 60$ seitsemän päivää. Koska jo etukäteen tiesin, etten ole mikään suuri muinaisten kivikasojen ystävä, niin päädyin yhden päivän lippuun, vaikka monet suosittelivatkin kolmea. Aamu alkoi aikaisin, koska päätin lähteä katsomaan auringonnousun pelipaikoille. Viiden aikaan mopo starttasi ja seitsemään mennessä oli suurin ja mahtavin, eli itse Angor Wat jo nähty. Tässä vaiheessa meinasi iskeä turhautuminen, kun päivää oli jäljellä vielä 11 tuntia, mutta päätin kuitenkin jäädä pyörimään alueelle, kun kerran oli maksettu. Siirryin Tomb Raider -leffan kuvauspaikoille, eli Ta Prhom -temppelille. Kyseinen rakennelma on säilytetty mahdollisimman alkuperäisenä ja on osittain viidakon "sisäänsä syömä". Päätin aikaa tappaakseeni jatkaa jalkapatikassa ennen päiväunia kävin vilkaisemassa Bayonin temppelin.


Jotenkin sain päivän kuitenkin kulumaan ja kipusin satojen muiden turistien tavoin katsomaan auringonlaskua pienen kukkulan päälle rakennetulle temppelille. Vaikka auringonlasku olikin näyttävä, niin tunnelman latisti aika tehokkaasti suuren turistilauman aploodit, kun aurinko painui horisonttiin.

Tomb Raider Tree. Pitäis vissii vilkasta se raina.

Kokonaisuutena Angkor Wat oli pettymys. Odotin paljon enemmän, sillä kaikki paikalla käyneet hehkuttavat sitä maailman ihmeeksi. Kaikki ne upeat valokuvat ja maalaukset temppeleistä ovat nimenomaan ne highlightit, eikä niiden lisäksi juurikaan muuta löydy. Puolen päivän lippu ois riittäny miulle, jos semmosia ois ollu saatavilla. Ja vaikka alueella onkin temppeleitä vaikka millä mitalla, niin aika temppeli-Teuvo saa olla, jos siellä seittemä päivää viihtyy. Ei ollu miun kuppi teetä.

Bayonin kasvoja.

Siem Reapista palasin takaisin Phnom Penhiin, ja seuraavana aamuna hyppäsin taas bussiin ja köröttelin viitisen tuntia rannikolle Sihanoukvilleen. Päätin relaxoitua auringossa meren äärellä muutaman päivän, ennen Laosiin siirtymistä ja siihen hommaan Sihanoukville on varmaan parasta, mitä Kambodza tarjoaa. Hiekkarantaa riittää koko kaupungin rannoilla varmaan yli 20 kilometriä. Ensimmäisenä päivänä otin majapaikaksi ensimmäisen vaihtoehdon, jota motoduppi ehotti ja talsin piiiiitkän biitsin toiseen päähän valkkaamaan majotusta seuraaville päiville. Aamulla siirryin tavaroineni noin kahdeksan kilometriä keskustasta pieneen kaislamökkiin, jossa oli omistajaperheen oman huoneen lisäksi kaksi vierashuonetta. Sähköä tuli muutama tunti illassa generaattorista ja terassilta oli mereen matkaa noin kolme metriä. Yhteydet poikki ulkomaailmaan ja kolme päivää joutenoloa! Siem Reapista tarttui kirjakaupan Swedish-hyllystä mukaan kaksi kirjaa ensimmäisellä kotimaisella ja molemmat tuli luettua jo läpi. Toisen kirjan takakannen arvosteluiden perässä luki Me Naistet ja Kaunes ja Terveys. Kaikkee sitä reissatessa tulee kokeiltua..

Sihanoukvillen ranta avautuu länteen..

Nyt palasin viimeiseksi yöksi Sihanoukvillen keskustan tuntumaan ja aamulla 07.15 starttaa bussi Phnom Penhiin. Siellä pitäisi päivän aikana hoitaa viisumi Laosiin, käydä vilkaisemassa Barrien luksuskämppä ja hommata bussilippu yöbussiin kohti Laosin rajaa, jos sellaisia on tarjolla. Toivottavasti on, nimittäin matkaa on noin 10-12 tuntia.

perjantai 6. marraskuuta 2009

Lucky Shot ja ensikosketus Kambodzaa


Phu Quocin saarelta matka jatkui kohti Saigonia sateisissa tunnelmissa. Ajoitukseni saarella oleilun suhteen osui aika nappiin, sillä sekä saapumispäivänä, että lähtöpäivänä vettä tuli kuin aisaa, mutta muuten aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Bussiksi valikoitui tälläkin kertaa minibussi ja pääsin army-poikien keskelle. Matkan aikana ihmeteltiin niin partaani kuin vaaleita käsikarvojani. Paikallisilla kun ei ole kumpiakaan. Pysähdyin Can Thon kaupunkiin Mekong Deltalle, kuten olin suunnitellutkin ja buukkasin seuraavalle aamulle venekyydin kelluville toreille. Herätys oli tuskaisen aikainen, sillä saavuin Can Thohon vasta noin kahdeksan aikaan illalla ja lähtö oli aamulla 05.30.


Auringonnousu Mekongilla oli hieno kokemus ja sen jälkeen kiertelimme pikku purkillamme kahdestaan kuskin kanssa pitkin kapeita viidakkoisia jokiuomia, sekä kelluvia toreja. Torit olivat pienempiä kuin luulin, mutta tunnelma niissä oli mielenkiintoinen. Myytävänä oli pääasiassa hedelmiä ja muita elintarvikkeita, joita lokaalit vaihtelivat keskenään. Välillä pysähdyttiin tankkaamaan petroolia tankkiin puolentoistalitran limupulloista ja kävimme myös ostamassa uuden melan venhoon, kun edellinen alkoi vetelmään viimeisiään. Kahdella eurolla sai käsityönä veistetyn lähes kolmemetrisen melan. Kävimme tutustumassa myös pieneen riisiplantaasiin, jossa riisistä valmistettiin nuudeleita. Käsityönä tietenkin. Vähäisen unen ja porottavan auringon vuoksi pitkän ja raskaan tuntuinen päivä päättyyi iltapäivällä hieman ennen kahta ja hyppäsin bussiin kohti Saigonia.

Kelluvilla toreilla mainostaminen hoidetaan pitkään riukuun kiinnitetyillä myyntiartikkeleilla.




Olimme perillä sen verran myöhään, että posti oli jo kiinni, joten Lariamien metsästys jäi seuraavalle päivälle. Samalla päätin, että jatkan Kambodzan puolelle vasta maantantaina, jolloin viisumi umpeutuu. Sunnuntai-aamuna suuntasin heti ties monettako kertaa hulppean näköiseen pääpostiin, jossa virkailija oli vaihtunut edellisestä kerrasta ja hän kertoi, että paketti saapuukin eri postiin toiselle puolelle korttelia. Pienempi posti oli tietenkin kiinni, koska oli sunnuntai, joten viimeisen päivän varaan jäi. Varailin vielä seuraavalle päivälle bussikyydin Phnom Penhiin ja pyörin loppupäivän kaupungilla.



Maanantai-aamuna piti kiirehtiä ennen bussin lähtöä taas postille ja tällä kertaa eri konttoriin. Olin oikeastaan jo luopunut toivosta, että paketti olisi saapunut, mutta niin vain kolmannella seurantakoodin syötöllä näytölle ilmestyi jotain koodeja, jotka kertoivat paketin saapuneen perjantaina! Seuraavaksi piti ottaa koodi talteen, kävellä takaisin pääpostille hakemaan joku kuittilippuhärpäke ja kävellä takaisin kuitin kanssa ja sitten vasta paketin sai lunastaa. Outo systeemi, mutta nyt paketti oli kuitenkin hallussa. Itella siis lupaili lähetettäessä, että paketti tulee perille 8-9 päivässä, mutta todellisuudess hommaan tuhrautui noin kuukausi. Paketti auki, nappi huuleen ja kiireellä kohti bussia.

Matka rajan yli oli joutuisa ja kaikkine tullipysähdyksineen ja viisumien hankkimisineen luvatun kahdeksan tunnin sijaan olimme perillä Phnom Penhissä noin kuuden tunnin matkan jälkeen. Rajalla homma hoitui todella iisisti, jopa terveyslomake (näitä sikaflunssa-juttuja) oli täytetty valmiiksi nimikirjoituksineen kaikkineen. 30 päivän viisumi Kambodzaan maksoi noin 16 euroa ja sen sai siis hommattua rajalta. Valokuva piti olla mukana. Pääkaupungissa oli käynnissä vuoden suurin tapahtuma, Water Festival. Tästä johtuen bussi ei saanut ajaa keskustaan asti vaan jätti meidät noin 25km päähän kaupungista. Törmäsin bussissa jenkkiläiseen tyttöön, jonka kanssa jaoimme tuk-tukin keskustaan ja suuntasimme samaan guesthouseen. Majoittumisen jälkeen päätimme lähteä katsomaan festareita, sillä kyseessä oli viimeinen ilta. Väkeä kaupunkia halkovan joen rannalla oli aivan käsittämätön määrä. Samanlainen tungos kuin Stockan hulluilla päivillä, mutta ihmismassaa riittii kilometritolkulla joen varrella. Väkeä saapuu siis koko maasta ja festarien aikana järjestetään soutukilpailut.

Seuraavana päivänä oli luvassa finaalit, joten suuntasimme Barrien kanssa katsastamaan kilvoittelua. Jäljellä noin neljästäsadasta venekunnasta oli enää parhaat ja kisaa käytiin eri luokissa, pudotuspelinä kahden veneen välillä. Suurimmissa veneissä oli laskujemme mukaan noin 75 soutajaa, joten vauhtia oli myötävirtaan soudeltaessa ihan kivasti. Paikallisten joukkueiden kisatessa yleisö innostui kannustamaan omiaan ja ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua.

Hieman suuremman luokan "sulkavat".

Ei tarvinnut mennä Phnom Penhin kaatopaikalle asti nähdäkseen roskien seasta muovia etsiviä lapsia. Ei oo hääviä.

Nyt Phnom Penhissä on vierähtänyt viisi päivää ja paikka vaikuttaa leppoisalta. Majoitun pienen ryöttäisen, mutta tunnelmallisen järven rannalla sijaitsevassa guesthousessa. Majoituksen hinta putosi selvästi rajan ylityksen jälkeen ja täällä huone jaetulla kylppärillä kustantaa kolme taalaa. Barrie on jäämässä tänne kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtois-hommiin, joten kiertelimme katsastamassa hänelle eri majoitusvaihtoehtoja ympäri kaupunkia ja samalla on ehtinyt näkemään cityä mukavasti. Ihmiset puhuvat selvästi paremmin englantia, kuin Vietnamin puolella, joten paikallisen murteen opettelu on jäänyt ihan kokonaan. Täytyy päntätä nuo perussanat pikapuolin. Jatkosuunnitelmat ovat vielä todella levällään. Jokin aika sitten varmistui, että Taru, jonka luona olin Hong Kongissa, kaipaa seuraani niin kipeästi, että hän saapuu Laosiin reissuseuraksi. Sovimme tärskyt 18. päivälle, joten niillä nurkilla täytyy tähdätä Laosin puolelle. Kambodzassa Angor Wat on tietysti must-juttu, mutta siellä ei varmaan paria päivää enempää kulu, joten sitten pitää miettiä jatkoa. Tai sitten ei.

Vietnam TJ0!

- Katukuppiloiden pöydät ja tuolit ovat kokoa XXS. Pöytä noin 40cm korkea, penkki 20cm.

- Kaikki kulkee mopoilla. Tööttiä käytetään paljon.

- Mopolla voi kuljettaa käytännössä ihan mitä vaan. Pienen skootterin kyytiin mahtuu uskomattomia asioita. Parhaiden viritysten listaa: traktorin rengas, sohvakalusto (2+1+1), kolme elävää possua, kymmeniä kanoja, kuusi riisisäkkiä, auton tuulilasi, pieni kauppa, perhe (isä, äiti ja neljä lasta), ovi. Tästä intoutuneena taidan suorittaa tammikuussa kamojeni muuton Lappeenrannasta Lahteen skootterilla. Muuttoapua, anyone?

- Busseissa ei ole roskiksia. Niiden funktio on korvattu avattavilla ikkunoilla. Työllistävä vaikutus.

- Jokaiselle tavaralle on oma kauppa. On kauppa, jossa myydään uusia mopoja. Sitten on kauppa jossa myydään kypäriä, kauppa jossa myydään mopon ulkorenkaita, kauppa jossa myydään mopon sisärenkaita, kauppa jossa myydään pakoputkia, kauppa jossa myydään sivupeilejä, kauppa jossa myydään penkkejä mopoihin. Ja kaikki nämä ovat luonnollisesti samalla kadulla vierekkäin.

- Joissain suihkuissa veden paine on todella huono. Lähes yhtä huono kuin Kilpukkakatu kympissä.

- Englannin lausumisessa huomioitavaa: Maksoi joku juttu sitten 15.000d tai 50.000d, niin se lausutaan "fiftiintausönd". Lausunnan käyttäjiä on kahta koulukuntaa; niitä jotka luulevat, että "fiftiintausönd" on 50.000d ja niitä, jotka hyvin tietävät, että se on 15.000d, aka. ukottajia. Kun kolmannen kerran saman päivän aikana maksutilanteessa selviää, että ostettu t-paita, pesetetyt pyykit tai mopokyyti maksavatkin 50.000d, eikä "fiftiintausönd", niin meinaa mennä hermo. Etenkin kun se kolmas on selvästi tätä kusettajatyyppiä ja mopokyyti on jo ajeltu. Euroissa ero on luokkaa 60s - 2e, eli reissubudjetti ei kaadu, mutta kusetetuksi tulemisen aiheuttama ketutus on tähtitieteellistä. Olkaa siis tarkkana. Sama pätee kaikkiin kymmenniintuhansiin 13-30 akselilta ylöspäin.

- Vietnam on maailman helpoin pseudo-kieli! Kun viikon verran oleskelee tonteilla ja kuuntelee natiivien rupattelua, niin voi itse alkaa vääntää fluenttia pseudoa.

- Asia, joka voisi rantautua Suomeen: Työpaikalla nukkuminen! Täällä lähes jokaisella kioskitädillä tai parturilla on työpisteellään riippumatto, jossa voi levyttää aina, kun ei ole tekemistä. Asiakas herättää palveluntarjoajan kun häntä tarvitsee. Tää vois ihan hyvi toimia Suomessakin. Kuvitelkaa vaikka R-Kioskeille tai Prismojen kassoille riippumatot. Sairauspoissaolot vähenis varmasti!

- Saigonissa on "Rohto" -nimisiä apteekkeja.

- Busseissa ja junissa on TV-Shop -henkisiä myyjiä, jotka (joskus mikrofoonin avustuksella) kaupittelevat matkustajille kaikkea lasten hyrristä kauluspaitoihin. Ja kauppa käy!

- Yleensä mopokuskit tarjoavat ohi kuljettaessa ensin mopokyytiä ja kyydin aikana ehkä varovasti jotain laittomuuksia. Saigonissa tarjoaminen saattaa tapahtua kadun toiselta puolelta kovaan ääneen ja ensimmäisenä tarjotaan hasaa tai kokkelia ja vasta sitten mopokyytiä. Kyllähän siinä varmaan paremmille tuotoille pääsee..